Eräänä iltana opin, mitä kannattaa tehdä jos sörkkii samoilla sormilla ensin tulista chiliä ja sitten silmäänsä. Pyyhkiä silmää hiustupolla. Toimii. 

Sitten opin (tajuamaan) myös sen, että kun olen erityisen stressaantunut ja oudossa tilassa, alan aina juuri silloin testaamaan jotain uutta monimutkaista ruokareseptiä, joka vaatii pilkkomista ja maustamista ja kaikkea sellaista mistä en ollenkaan nauti. 

Ja että oikeastaan teriyakikastikkeeseen tulevan saken voi korvata lorauksella portviiniä, ihan hyvin. Ainakin portugalilaisessa keittiössä, ihan salaa. (Kukaan ei huomannut). 

 Ja että kun olen stressaantunut ja menen ruokakauppaan, kuljen kaupan läpi viisi kertaa muistamatta missä mikin on ja pysähdyn keksihyllylle ja otan ison laatikon voikeksejä (ihana konsepti) ja kävelen kassalle ja syön ne kaikki saman illan aikana sängyksi levitetyllä vuodesohvalla olohuoneessa. Se on uusin suosikkikonseptini, jonka keksimme yhtäkkiä eräänä päivänä kämppikseni kanssa. Kasaamme auki levitetyn sohvan täyteen tyynyjä ja peittoja ja vietämme siinä aikaa päivätolkulla sähköpostien, miestarinoiden, Netflixin ja erilaisten aterioiden äärellä. 

Minä kutsun kämppistäni meksikolaiseksi äidiksi ja hän minua suomalaiseksi äidiksi ja joskus mietin, miten elämässä mahtaakaan käydä ja päädymmekö me asumaan joskus eri mantereille taas. (Ja miten selviäisin siitä). 

 On ollut vähän kaikenlaista, pitkiä tilitysillallisia erinäisillä sohvilla ja ravintoloissa, outoja fiiliksiä ja sitten kuitenkin sellaista kiitollisuutta siitä, että on elämä, joka ei ole joka päivä samassa putkessa elämistä, sellaista harmaata massaa. 

Joudun ensimmäistä kertaa ikinä pyytämään työprojektille lisäaikaa, yleensä olen aikatauluissa superhyvä, mutta tällä kertaa en pysty. On niin paljon muuta, joka vie päästäni tilaa ihan liikaa. Sitten käytän kokonaisen päivän erinäisiin kotiprojekteihin ja se tuntuu parhaalta pitkään aikaan. 

Käyn hierojalla ja tajuan myös sen, miten vähän ei-seksuaalista kosketusta ihmisen elämässä onkaan. Ja kuinka paljon sitä joskus tarvitsisi.

Siksi halaankin kahta erityisen ihanaa ihmistä heidän eteisessään vähän normaalia kauemmin. Punaista vai valkoista, he kysyvät, istu vaan alas. Ei tiedetty onko sulla nälkä, mutta me tehtiin vaikka mitä ruokaa. 

Joskus se on täydellisintä mitä voi kuulla. 

—-

Life lately.