Kun Pariisissa oli terorri-iskujen sarja syksyllä 2015,
olin juuri eronnut Lissabonissa asuvasta pariisilaismiehestä. Vaikka eroa ei hoidettu oppikirjan mukaan erityisen ystävällisin mielin, laitoin miehelle kuitenkin viestin kuultuani iskuista: hirvittävä tapahtuma. Toivottavasti kaikki sun läheiset ovat kunnossa <3
Ei vastausta.
Jaa, no en tiedä sitten toivonko edes niin, ajattelin kiukkuisena. Mutta toki silti tarkoitin viestiäni.

Helmikuiseen torstaiaamuun herään jo valmiiksi vähän huonolla päällä. Edellisyönä makaan hereillä sängyssä vielä kahdelta ja ajattelen olevani lopen kyllästynyt siihen kuinka yökukkuja olen. Menen usein sänkyyn siinä yhden maissa vaikkei todellakaan väsytä. Useimmiten nukahdan kahdelta – ja herään puoli yhdeksältä. Se ei tee paljon yli kuutta tuntia yössä, mikä ei kai ole ihan tarpeeksi? Long covidin uupumuskevään jälkeen tosin olen palannut normaaliksi itsekseni: minua ei väsytä juuri koskaan. Eli ehkä unentarpeeni on vain aika pieni.

Sinä aamuna katson ensimmäiseksi instagramiin, jossa huomaan kaksi linjaa: amerikkalaiset joita seuraan, postaavat edelleen aivan tavallisia kuvia ja hauskoja meemejä. Jokainen eurooppalainen sitä vastoin on postannut jotain Ukrainasta.

Sota on alkanut.

Hieman yli vuosi sitten mietin kuinka kummallista oli se, että sanavarastooni oli yhtäkkiä ilmestynyt sana ulkonaliikkumiskielto. Sellainen kun meillä oli voimassa pitkään viikonloppuisin kello 13 jälkeen sekä vielä tiukemmin öisin. Pitkään. Ulkonaliikkumiskiellon terminä muistin isovanhempieni tarinoista, mutten ollut millään voinut ajatella että itse käyttäisin sanaa joskus.

Kävelin muutaman kerran yöllä kotiin ystäväni luota ulkonaliikkumiskiellon jo alettua. Matkaa oli noin viisisataa metriä. Missään ei ollut ketään. Se pelotti ehkä eniten. Jos sattui törmäämään poliisiautoon, oli sanottava olevansa matkalla kotiin. (No tiukkojen lockdownien aikana se oli totta ihan koko ajan: aina oli matkalla joko kauppaan tai kotiin kun mitään muutakaan ei ollut). Ystävä, jonka luota kävelin muutamana yönä, heräsi tähän aamuun varmasti erilaisissa tunnelmissa kuin itse.
Hän on nimittäin kotoisin Ukrainasta.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran, selostin hänelle laaja-alaisesti miten Suomen talvet olivat niin kovin ahdistavia, se hirveä pimeys ja kylmyys. Siellä istuin lehtitalon kulmahuoneessa merinäköalalla ahdistumassa siitä miten pimeää oli. Mistä sä oot, ja miten päädyit muuttamaan tänne, kysyin sitten.

Ukrainasta. Siellä oli sota eikä mitenkään hirveän hyvät tulevaisuudennäkymät muutenkaan.

Emme ole enää oikeastaan ystäviä, mutta päätämme mennä kuitenkin samassa seurueessa mielenosoitukseen.

Illalla pesen suihkussa hiuksiani sellaisella raivolla että korvis tipahtaa suihkun lattialle. Viime vuonna kun molemmat mummoni kuolivat lähes satavuotiaina, sain heidän korujaan perinnöksi. Noukkiessani valkoista helmikorvakorua suihkun lattialta muistan yhtäkkiä mummoni sanat: sen jälkeen kun näet vihollisen repivän naisilta roikkuvat korvakorut suoraan irti korvista, ei sellaisia tee mieli enää käyttää.

Tungen pienen helmikorvakorun takaisin korvaan ja ajattelen että onneksi mummoni eivät olleet enää näkemässä tätä päivää. Sodan kauhuja en osaa edes kuvitella, tai no siis tavalllaan osaan.

Niin lähellä se tällä kertaa on.

Vaikka itse olenkin kaukana sieltä.