Eräänä perjantaiyönä olen elävien kirjoissa vasta puolenyön aikaan. Ei, en krapulassa, hirvittävän migreenin kourissa vain. Sitten kun kuuma suihku, nukkuminen ja lääke vihdoin alkavat auttaa, voi syödä. Juon vettä, syön kaksi appelsiinia, jugurttia ja salmiakkia. On liian myöhä tehdä enää mitään oikeaa, suljen ikkunaluukut, huomaan samalla vastapäisen baarin edustalla joukon iloisia ihmisiä. Äh. Minä menen nyt vaan nukkumaan. Antaa olla. 

Sitten klikkaan jostain syystä itseni vuoteen 2015. Mitä mulle kuuluikaan kaksi vuotta sitten?
Teen sitä aina joskus. Omat vanhat tekstit kun herättävät muistoja ja erinäisiä tunnetiloja niin vahvasti. Ai niin tuosta kirjoitin, tuollaista oli, tuota OIKEASTI ajattelin ja niin edelleen. 

 Tämän tekstin kohdalla pysähdyn. 

 Luen sen ja tajuan: en ole enää samalla tapaa avoin kaikelle uudelle. En ajattele enää olevani uusi ja väliaikainen tässä kaupungissa ja kulttuurissa ja ole ihanasti aistit avoinna valmiina kohtaamaan kaikkea uutta ja jännää. Yhä useammin olen kiukustunut vähän kaikesta: huonosta palvelusta, turisteista, sateesta, lämmittämättömistä taloista, siitä että mikään ei toimi… ihan mistä vain nyt voi kiukustua. 

Kovin monikaan asia ei tunnu enää eksoottiselta ja jännältä. Lähinnä vaan ärsyttävältä.
Ja huomaan valittavani kaikesta paljon enemmän, oikeastaan lähes koko ajan. 

Samalla viikolla istun ystäväni luona kauniin keltaisessa nojatuolissa ja levitän maapähkinävoita paahtoleivän päälle. Joo, mä kirjoitin mun tavoitelistaan että haluan tavata uusia ihmisiä tänä vuonna. Mutta tiiätkö, mua on alkanut ärsyttää kaikki expatit viime aikoina. Ja sit portugalilaiset, niihin tutustuminen on niin mysteerisen vaikeaa. Että keneen mä sitten tutustuisinkaan?
Aaaah, muakin niin ärsyttää expatit, ystävä sanoo ja kaataa lisää kahvia. Tietysti tiedostamme olevamme itsekin expatteja. Niin, itseasiassa mä ärsytän itseäni just nyt eniten, ystävä sanoo. NIIN TOTTA, huudahdan. Mua ärsyttää ja kyllästyttää MINÄ just eniten! Musta on tullut ihan tylsä ja laimea taas. 

 Kirjaan tavoitelistaani siis toisen asian: yritä olla enemmän avoinna kaikelle uudelle. Tai vanhalle. 

 Seuraavana päivänä joku random portugalilaismies pyytää kaveriksi facebookissa. Yleensä klikkaan samantien ignorea, mutta tällä kertaa kysäisen ensin tunnetaanko me jostain. Ei vielä, mies vastaa. Ensimmäinen ajatukseni on vastata, etten haluakaan tuntea creepyjä tuntemattomia, jotka pokailevat naisia facebook-kuvien perusteella.

En sano sitä. Päädymmekin juttelemaan tuntikausiksi. 

Aina joskus: vähemmän ennakkoluuloja ja kiukkua toimii. 
Ei aina, aina joskus vaan. 

—-