Tulen kotiin, leikkaan mekosta heti tuotelapun irti. 
Ettei kukaan tietäisi että minä olen ihan vaan niin tavallinen, että ostan Zaran alesta yhdeksän yhdeksänkymmentä maksavan punaisen kukallisen kesämekon. Koska olen aina kuvitellut olevani muka jotenkin erikoinen.

Tuntia aiemmin pyyhin kyyneleitä elokuvateatterissa. Kurotan lattialta karkkipaperini, tungen ne taskuun ja kiedon kaulaliinan tiukasti kiinni.
On satanut monta tuntia, ilma on raikas,
ihan kuten ajatuksetkin sen jälkeen kun on istunut kaksi tuntia pimeässä salissa elämässä jotain ihan toista todellisuutta kuin omaansa. 

En voi kävellä suoraa kotiin, aina elokuvien jälkeen on sellainen olo. Puisto jonka ohitse kuljen, on valaistu kymmenillä kauniilla katuvalolyhdyillä. Ensimmäinen ajatukseni on ottaa siitä kuva, mutta akku on kymmenessä prosentissa enkä halua ikuistaa tätä hetkeä kuvana. Joskus aina mietin sitä. Sitä kliseistä ajatusta: ollaanko me vähemmän läsnä kun kaikki on aina vaan kuvina ja instastooreina. 

 Voi sitä aikaa kun lankapuhelin soi kerran viikossa. Eikä tarvinnut pohtia sitä että saikohan se nyt sen viestin ja tarkoittiko kaksi vihreää merkkiä sittenkään sitä että se on luettu. 

Haluaisin vaan lillua italialaisessa pikkukylässä jossain pienessä joessa, juoda vähän viiniä ja lukea kirjoja. Ja puhua sivulauseissa tärkeistä asioista. 
Olen viime aikoina miettinyt ihan tosi paljon Italiaa. 
Olen käynyt siellä vain kerran, vaikka isovanhempani asuivat siellä pari vuotta ja heidän lapsensakin puhuvat kieltä edelleen. Kuvittelin vuosikausia rakastuvani Italiaan tuosta vain, heti kun vaan pääsisin sinne. Sitten vietin helteisen ja jotenkin stressaavan viikon Roomassa, enkä ole koskaan palannut sen jälkeen. 

Ehkä vika oli sittenkin minussa. Ei siinä maassa. Ehkä nyt Etelä-Eurooppalaistuneena osaisin jotenkin rakastaa sitä… Ehkä. 

 Mikään elokuva ei ole tainnut yhtä koskettavasti kuvata sitä hetkeä kun sydän särkyy ihan lopullisesti ja tajuaa kaiken olevan ohitse. Ja sitten maailma jatkaa normaalia eloaan ympärillä. Pöydät katetaan, syödään… Vaikka itse vain kuvittelee hajoavansa pieniksi palasiksi. Ja olevansa ainoa ihminen maailmassa sillä hetkellä, sen surun kanssa eikä ikinä usko (tai halua) selviävänsä. 

 On pakko kävellä yöllä auki olevaan pinkkiin kioskiin. Kai teillä on vielä kuumaa viiniä? Toki, saan sen isoon take-away kahvimukiin, joka huijaa yöllisen viinihimoni näyttämään vain tavalliselta myöhäisillan kahvilta. Ihan kun ketään kiinnostaisi…

 Se oli niin hyvä, huokaan alakerran baarin omistajalle, kun törmäämme alaovella. Kuulin että Madonna olisi tänään menossa tohon läheiseen baariin, hän sanoo. Aijaa. 

Minä haluan vain mennä kotiin, omaan sänkyyn kuuman viinini ja Call Me By Your Namen soundtrackin kanssa. 

Ja ensi kesänä Italiaan. Se on nyt päätetty. 

Ja ehkä pukea vaaleansinisen rennon farkkupaidan sen kukkamekon kanssa. 

—-

Go see this movie.