Ennen kuin muutin Lissaboniin, olin kyllä kuullut lähes kaikkien ulkomailla asuvien sanovan samaa: aina on helpompi tutustua expatteihin kuin paikallisiin. Silti jotenkin kuvittelin, että minulla olisi paljon portugalilaisystäviä. Eipä ole. On muutamia, ei kuitenkaan paljon. Olen myös oppinut sen, että kun portugalilaistyttö alkaa seurustella, et voi nähdä häntä enää koskaan ilman poikaystävää. Se on itsenäiselle suomalaisnaiselle ihan vierasta ja vähän älytöntä. 

Paras lissabonystäväni on amerikkalainen. Olen tehnyt pitkään mielessäni listaa siitä, mitä olen häneltä oppinut: 

1) Itsevarmuus. Nykyisin jos jonkun mielestä minulla on outoja tapoja tai mieltymyksiä, totean niihin itsevarmasti vähättelemättä:
It´s my thing. Let it go. Ja sillä selvä. 

2) On ihan ok olla kokonainen aurinkoinen päivä sisällä. Tää saattaa olla VIIMEINEN kesäpäivä/kesäyö/kesäperjantai/kesäsunnuntai-höpinääni hän vastaa usein: En usko että on ja haahuilee tyytyväisenä pyjamassa kotona koko päivän. Minun on ainakin puettava, kammattava tukka ja mentävä ulos kahville, muuten tunnen olevani saamaton (sisä)luuseri. 

3) Amerikkalaisia pidetään aina smalltalkin kuninkaina ja yliystävällisinä, mutta ihan yhtälailla hekin ovat lähes mykkiä ennen aamukahvia. Jes! Saatamme puhua pälpättää toisillemme kokonaisen päivän ja mennä yhdessä lounaalle ja baariin, mutta on myös päiviä jolloin emme puhu mitään kun törmäämme keittiössä ja istumme omissa huoneissamme töiden äärellä kahdeksan tuntia putkeen. Sekin on ihan ok. 

4) Avoimuus! Kun tapasin ystäväni ekan kerran eräissä bileissä, emme puhuneet mitään. Seuraavalla kerralla puhuimmekin läpi jo melkein kaikki edellisen vuoden asiat. Olen oppinut häneltä paljon sellaista tervettä ystävyysitsevarmuutta: ihmisiä voi pyytää paikkoihin ja ystäviksi ihan tosta vaan, ilman että tarvitsee hulluna miettiä ja pohtia että voiko. 

5) Suoraan puhuminen. Kun ystäväni kyllästyy deittiapseissa miesten sovinistisiin juttuihin, hän lähettää vastausviestin The End. Hän osaa myös sanoa suoraan oikeassa elämässä: toi on tyhmää, älä tee noin tai että minä olen parempi tässä hommassa, minä hoidan nyt tämän.
Tämän asian opetteleminen on ollut itselleni vaikeinta, mutta olen tullut siinä paremmaksi. Ja se onkin tärkeä taito.

Kirjoitin joskus kauan sitten siitä, miten kaikilta ihmisiltä elämässämme, olivat he sitten mukana pitkään tai vain hetken, oppii aina jotain. Silloin oli ihana lukea muiden tarinoita.

Mikä on tärkein asia, jonka olet itse oppinut ystävältä? Tai hauskin?

Itse muistan myös jo parikymppisenä eräältä ystävältäni saaman nerokkaan neuvon: Jos oli kivaa, ÄLÄ KADU.

—–