Kaikki on täydellistä,
ja mikään ei ole hyvin.

Puhun kaikesta, ihan kaikesta: nuoruuden sekoiluista, epäonnisista suhteista, hirveistä sydänsuruista, ihan mistä vaan. Oma elämäntarina eri kielellä kuulostaa vähän eriltä, vähän jotenkin jännemmältä. Toisaalta olen hyvä värittämään totuutta ihan vähän jotta se olisi ihan hieman kiinnostavampi. En vain tullut petetyksi, petin itsekin monta monta kertaa. Tein sitä ja tätä. Kerran melkein poltin pienen asuntoni yhdellä Helsingin kivoimmista kaduista, kerran taas lähdin jollekin ihan hullulle ex temporematkalle, sitten toisen kerran otin lopputilin kaupungin cooleimmasta mainostoimistosta koska siellä ajateltiin kaikkien miesten olevan automaattisesti naisia parempia aina ja kaikessa. 

Olen tehnyt niin helvetisti asioita että joskus ihmettelen ettei kukaan ole soittanut minulle ja ehdottanut kirjan kirjoittamista. Toisinaan taas ajattelen etten ole ikinä kokenut yhtään helvetin mitään.

Osaan kai vaan pukea tylsyydenkin sanoiksi. Siitähän tämä blogikin oikeastaan kertoo. 

Luen Rachel Cuskia joka on mielestäni vähän nero ja vähän yliarvostettu. Sitten ajattelen omaa elämääni enkä voi olla lainaamatta häntä: “Pienimmätkin yksityiskohdat ilmensivät aistikkuutta, kaikki oli tahrattoman puhdasta, kiiltävää ja tuoksuvaa. Vähän ajan kuluttua hän tajusi, että ainoa särö täydellisyydessä oli hän itse”.

Olen samaan aikaan hirveän onnellinen, puhun kaikesta, lojun rannoilla, rakastan matkaseuraani, pöytään tuodaan ilmaiseksi viiniä kun tilaamme lounaalla vaan vettä…
Ei portugalissa syödä kalaa ilman valkoviiniä.

Mulla oli ennen yksi periaate: aina kun voi syödä aamupalan ulkona, syö aamupala ulkona, sanon. Nyt alan ottaa viiniä kalan kanssa AINA. Syön viikon ajan kaikki aamupalat ulkona pienen valkoisen talon patiolla. Joka aamu joku ohikulkeva kissa tulee puskemaan jalkaani ja kehräämään. On oikeasti kyllä ihanaa. 

Ja samaan aikaan vituttaa ihan kaikki,
loputtomalta tuntuva hikinen kesä, kotona odottavat riiviökissanpennut, Lissabonin koronarajoitukset, oma elämä ja auringon polttama pitkäksi venähtänyt tukka ja näytänkö enää ensi kesänä ikäistäni nuoremmalta kun olen ollut auringossa taas kuukausikaupalla putkeen ja onko sillä ollenkaan mitään helvetin väliä? 

Sitten ajattelen että voiko olla mahdollista että koronakesänä pääsin näin monelle ihanalle reissulle jossa sain istua joka ilta auringonlaskun aikaan autossa ja soittaa kaikkia ihania biisejä ja puhua suurista asioista ilman mitään filttereitä vaikka välillä englannin puhuminen vituttaa niin että tungen biitsillä kuulokkeet niin syvälle korviin etten kuule mitään muita kieliä kun jotain vanhoja Reginan biisejä niiltä ajoilta kun rakastin elämääni Helsingissä. 

Joskus en tiedä olenko kiittämätön vaiko vähän masentunut vaiko vaan ikinä kykenemätön olemaan tyytyväinen yhtään mihinkään. Miksen vaan voinut syntyä kaksi päivää myöhemmin seesteiselsi ravuksi enkä ikuisesti ailahtevaksi kaksoseksi jolle mikään ei ikinä ole niin hyvä että haluaisin vain jäädä siihen? Vai kuittaanko joskus lapsellisen käytökseni vain sillä kaksosuudellani vaikka pitäisi jo kantaa vastuu omista teoistaan?

Nukun hyvin, näen kummallisia unia ja olen kuitenkin kamalan kiitollinen kaikista asioistani jotka ovat hyvin. Pystyn laskemaan ne yhden käden sormilla, sormilla jotka ovat ruskettuneet auringossa ja kuivuneet jatkuvasta käsidesin käytöstä. Elettyä elämää, ajattelen.

Onneksi on edes sitä.