Kello 8.17 eräänä elokuisena maanantaiaamuna
puisto on lähes tyhjä, on pilvistä ekaa kertaa pitkään aikaan, ehkä vähän viileääkin. Ja se tuntuu ehkä vähän ihanaltakin.

Nostan aurinkolasit silmiltä, juoksusoittolistan sijaan olen kuunnellut viimeksi killing me softlyä edellisenä päivänä maatessani rannalla pienen päänsäryn kourissa ja se sopii ihan hyvin myös maanantaihin.

Tiedätkö, joskus ajattelen että onko mun elämä liian rentoa, saako tällaista aikuisena olla,
sanon portugalilaiselle ystävälleni kaksi päivää aiemmin, kun juomme rennosti viiniä puistossa kielloista huolimatta.

Nyt aamuvalossa puisto on niin vihreän kaunis. Maassa on keltaisia paksuja lehtiä, joiden yli juoksen. Syksystä ei ole vielä tietoakaan: on edessä vielä kesäreissuja, talo etelässä, rantapäiviä…

Ja kai sitten myös hamaan tulevaisuuteen tätä saakelin epävarmuutta.

Lissabon on ollut tänä kesänä niin ihanan hiljainen, vieläkin hiljaisempi kuin kesällä 2015.
Vähän kuollut, tai siis vähän pelottavan kuollut myös.

Eräänä päivänä näen keskellä päivää laukkuvarkausyrityksen puistossa. Noin minäkin kai tekisin jos olisin yksi niistä työnsä pysyvästi menettäneistä 180 000:sta ihmisestä, ajattelen.

Sen sijaan voin syödä ostereita ja juoda oranssia viiniä eräässä kivassa pikkupaikassa jonka tarjoilija puhuttelee minua jo nimeltä.

Tunnen siitä hirveää maailmantuskaa, vaikkei kai pitäisi.
Minun tehtäväni tänä kesänä kun kai on tukea kaikkia sellaisia paikkoja joiden haluan selviävän.

Ja muita joilla on tiukkaa.

Siksi tyhjässä ikkunattomassa vierashuoneessani onkin asunut tänä kesänä  kodittomia kissanpentuja, joita olen hemmotellut herkkuruuilla ja monimutkaisilla leluilla. Ne nukkuvat tyytyväisenä lelujen mukana tulleessa pahvilaatikossa, autuaan tietämättöminä mistään.

Autuaan tietämätön olen kai itsekin siitä, millaista elämäni on tulevana syksynä.
Liian rentoa vaiko jotain aivan muuta.

(Kyynikkona veikkaan sitä jälkimmäistä).