Start digging for the real story,
lukee horoskoopissani, joka pullahtaa instagramfeediini eräänä keskiviikkoaamuna. 

Samaisena päivänä kuulen että suosikkikahvilani on jo uskaltautunut avaamaan ovensa. Heti saatuani työt jonkinlaiseen välivaiheeseen, pukeudun nopeasti, sivelen pikakerroksen aurinkorasvaa ja kipaisen päiväkahville. Paperinen kangasmaski hiostaa, siirrän sen ranteeseeni roikkumaan koska olen kahvilan sisäpihaterassilla aivan yksin. Sekoitan kahviani samalla kun ihastelen kuinka kauniisti valot ja varjot vipattavat  haaleanturkooseissa seinissä ja eläväisellä puupinnalla.

Hi, sanoo mies kasvonaamionsa takaa, en ensin edes tajua kuka hän on, kunnes tajuan: Hi, mietinkin just sua yksi päivä ettei olla törmätty kertaakaan tän aikana, että mitähän sulle kuuluu. Mies istahtaa varjoisaan pöytään puun alle, juuri siihen kohtaan jossa valot ja varjot liikkuvat. Nyt ne osuvat hänen kasvoilleen, kun hänkin ottaa kasvomaskinsa pois ja huokaa: Eih, ei tätä kauan voi pitää. 

Rakastan ilmaa jolloin kahvi ei kylmene kupissa, juon sitä pikkuhiljaa tunnin ajan. Puhutaan Japanista, Pohjois-Portugaliin muuttamisesta, tanskalaisesta muotoilusta ja puutarhanhoidosta. Ei ollenkaan siitä, kuinka joskus sata vuotta sitten olin ihan rakastunut häneen. Oikeasti, mitä siitä onkaan, neljä vuotta, ajattelen yhtäkkiä, ihan käsittämätöntä että mulla voi olla jo tässä maassa ihmisiä joita olen tuntenut neljä vuotta? Itseasiassa mulla on tässä maassa yksi tuttu jonka olen tuntenut KUUSI VUOTTA, tajuan samalla viikolla kun viestittelen hänen kanssaan iltaviinille menosta joku ilta, nyt kun puistokahvilat taas ovat auki ja jopa presidentti on kehottanut ihmisiä takaisin ulos kuluttamaan rahaa. Silti edelleen suurin osa portugalilaisista on liian peloissaan mennäkseen mihinkään.
Minä ehdotan iltaviinejä samalle viikolle, nyt on jo näitä lämpimiä iltoja. Päivisin on jo lähes kolmekymmentä, iltaisin kyllä tarkenisi, mutta paikalliseen tapaan tyyppi vastaa että hei mennään ensi viikolla, silloin pitäisi olla oikeasti jo kesä, ei nyt vielä tarkene. 

Se että saa sopia viinitreffejä, tuntuu samaan aikaan ihanalta ja sitten tuntuu hirveän surulliselta sellaisina kesäiltoina kun ei ole mitään ohjelmaa, paitsi Netflixin tuijotusta. Enkö minä ole tätä nyt tuijottanut jo ihan tarpeeksi tänä vuonna, ajattelen ja kuikuilen ulos. Mutta ei saa vielä viettää koko aikaa ja joka iltaa ulkona ihmisten kanssa, edelleen on oltava varovainen, muistuttelen itseäni. Mutta nyt kun tavallinen sosiaalisuus ei ole vielä palannut normiksi ja videopuhelut ja facetime-viinit ovat jo loppuneet, on elämä jossain kummallisessa välitilassa. 

Ja kun kirjaan muistikirjani reunaan päälukua siitä, jos voisinkin järjestää kesäkuussa pienet synttärit, ketä kutsuisin jos ihmismäärä saa olla alle kymmenen? Listaa tehdessäni huomaan unohtaneeni sellaisia ihmisiä joita en ole nyt korona-aikana juuri nähnyt, edes rakeisena puhelimen näytöllä. 

Real story, sitä tässä kai piti tavoitella, horoskooppi palaa mieleeni. Sillä viikolla mietin paljon sitä miten ensimmäisinä kahtena vuonna täällä tapasin lähes kaikki parhaat ihmiset, sen jälkeen tapaamani ihmiset ovat olleet lähinnä väliaikaisia, sellaisia joiden kanssa on kyllä ihan kivaa mutta tietää jo jotenkin valmiiksi että kun tiet joskus erkanevat, ei tulla paljon yhteyttä pitelemään. Se tuntuu vähän oudolta. 

Illalla kävelen kotiin ruokakaupasta erästä syrjäistä pikkukatua pitkin. Yhtäkkiä avonaisesta ikkunasta kuuluu hirvittävän tuttu melodia, sellainen ikivanha fado-laulu, joita ei omassa naapurustossani yleensä paljon kuule. Ensin hymyilyttää, sitten ilta-auringossa kylpevä kotikaupunki tuntuu yhtäkkiä niin helvetin rakkaalta että kyynelehdin salaa aurinkolasien takana ihan vähän.

Ihan muutaman päivän päästä minulla on viisivuotispäivä rakkaan Lissabonini kanssa. 

Ja yhtäkkiä tuntuu jotenkin tosi merkitykselliseltä että olen elänyt tämän oudon ja historiallisen kevään juuri täällä, juuri tässä kaupungissa. Edessä on outo kesä, tosi moni on menettänyt toimeentulonsa, turismi ei palaa ennalleen ihan heti, enemmän mennään nyt lamavuosien melankolisessa tunnelmassa. Muistan ikuisesti lehtijutun, jossa kerrottiin Lissabonin pienten puistokioskien palanneen katukuvaan juuri edellisen talouskriisin pahimpina vuosina. Niistä ja niiden halvoista kahvikupillisista ja eurokahdenkymmenen viinilasillisista tuli monelle turvapaikka omassa naapurustossa, jonne mennä kun ei ollut enää työpaikalle lähtöä aamuisin.

Tavallaan tuntuu juuri nyt kiehtovalta ajatukselta, että tänä kesänä kenelläkään ei ole ylimääräistä rahaa, ei ulkomaanmatkoja, ei kalliita yökerhoja, ei ehkä mitään millä kehuskella. Siellä me kaikki paikalliset varmaan istutaan vaan puistokioskeissa juomassa viiniä muovimukeista. Ja yhtäkkiä se tuntuu ihan parhaalta tavalta viettää kesää.

Start digging for the real story, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Real storystä en tiedä, mutta yhtäkkinen Back to basics -elämä tuntuu jotenkin kiehtovan… kivalta.