Sataa taas kaatamalla vettä. Siis ihan koko kaupunki lainehtii –tyyppisesti. Kauniit katukivetykset kiiltävät liukkaina ja rikkinäisistä kengistä tulvii vesi sisälle,

sen havainnoin lyhyellä kauppareissulla, joka ei vie suunnitelman mukaisesti hedelmäkauppaan asti.

Äh, syön sitten vaan linssikeittoa, siihen on nyt ainekset.

En kyllä voi mennä kouluun, kastun uudelleen läpimäräksi, päivittelen mielessäni sateenvihaajakansalta oppimallani tavalla.

Kun sade vihdoin taukoaa, menen kouluun. Olen tunnin myöhässä ja silti suuntaan ensimmäiseksi ostamaan kahvia. Kun olen vihdoin yläkerrassa ja oikean luokan edessä, se onkin aivan tyhjä.

Jaahas. Tällä kelillä ei ilmeisesti tarvitse edes ilmoittaa ettei tunteja ole. 

Näen uuden koulubestikseni alakerrassa ja jumiudun sinne. En kyllä mene iltatunneillekaan, hän, vähän pahis, kertoo kääriessään tupakkaa. Minä menen, olenhan aikuinen.

Kello 16.30 perjantaina alkavat tunnit eivät luonnollisestikaan nauti suuresta yleisömäärästä. Opettaja on ensin kaksikymmentä minuuttia myöhässä ja sitten kun on tunti jauhettu ihan turhia asioita ja olen jo puhunut opettajan kanssa kurssin päätehtävästä, pakenen luokasta.

Kaatosade on loppunut, kävelen puiston läpi ihanan raikkaassa ilmassa, enkä halua mennä kotiin istumaan läppärin ja gradusuunnitelmani seuraan.

Kuivaan puistokahvilan tuolin nenäliinalla ja otan lasin vinho verdeä. Se maksaa 3,50€ ja on vielä mielestäni surkean pieni lasikin. Kun vihdoin olen päässyt tästä yli (lasin puolivälissä), onkin kaikki ihan hyvin.

On vähän viileää, Suomen alkukesämäistä. 

Puistossa tuoksuu jasmiini ja puhelimesta loppuu akku. Ei ole mitään viinisuunnitelmia illaksi, mutta olen oppinut ettei niitä yleensä kenelläkään ole ennen iltakymmentä. Ehkä juonkin vain kotona inkivääriteetä, menen nukkumaan ja huomenna aikaisin kirpparille. Ehkä, tai sitten en.

Olen myös oppinut että toisinaan juuri ne suunnittelemattomat viikonloput ovat johtaneet parhaisiin juttuihin.

Olen yrittänyt opetella uusia suhtautumismalleja moniin muihinkin asioihin. Koska on ollut vähän pakko. 

On miljoonia asioita, joita en voi käsittää: ihmisiä, heidän käytöstään, tämän kielen käsittämättömiä aikamuotoja, sitä onko karman laki todellakin todellinen juttu (tuntuu valitettavan usein ettei ole) ja että mitä ihmettä teen elokuussa, kun olen asunnoton eikä minulla ole varaa vuokrata yhtään niistä asunnoista joita on tarjolla. 

Suosikkikahvikioskini tippimukissa lukee parempaa karmaa sinulle. Olen tiputellut sinne ihan varmuuden vuoksi vaihtorahani joka päivä. 

—-

Learning new things and also learning just to let some things
be as they are.