Niin tylsää, niin tavallista
Yhtäkkiä koronapäiväkirjan kirjoittaminen tuntuu jo vähän turhalta. On aika tavallista.
On kiireisempiä työpäiviä, voitko tehdä tän tänään, sitten niitä ettei ole kahteen päivään yhtään sähköpostia.
On tylsää, sitten ihan kivaa. Luen luonnehoroskoopista että ailahtelevaisella kaksosella on erityisen hyvä taito sopeutua vallitseviin oloihin ja jään hetkeksi miettimään sen totuutta.
Ja kun sanotaan että poikkeustila, Estado de emergência loppuu nyt ja pikkuhiljaa saa alkaa jo tavata muutamaa lähipiirin ihmistä, menen ystävän kanssa poliisin teippaamalle puistonpenkille juomaan viiniä.
Koko ajan mielessä on kuitenkin sama: kyllä tää tästä vielä, siis pahenee.
Olen jotenkin vähän jo valmistautunut siihen että syksy menee neljän seinän sisällä sitten taas. Syksy, se ihana vuodenaika kun ei ole enää hiostavan kuumaa mutta on silti lämpimiä päiviä ja iltaisin on ihana pitkästä aikaa laittaa neule päälle.
En ole oikeasti kuitenkaan valmistautunut siihen mitenkään.
Sanoit muuten kuusi viikkoa sitten että koronan season kakkoseen mennessä sulla on mies, niin ja myös parveke, ystävä huomauttaa viininjuomisen lomassa.
Ah katos vaan. Sitten nauramme sille tarinalle kun hän osti jonkun säädön alkaessa pian päiväyksensä ohittavia kondomipaketteja vaikka kuinka monta. Roskiin menivät.
On tällaista tavallista.
Paikat alkavat pikkuhiljaa aueta take away-luukkuineen. Ärsyynnyn samantien äänekkäästi kailottavista jenkkiexpateista niissä jonottaessa.
On usein tosi levoton olo.
Ilta-aurinko paistaa ikkunoista sisään, kadulta leijailee sisään vaimea tupakanhaju, välillä kuuluu ihmisten juttelua ihan kuin melkein normaaleina aikoina. On vihdoin taas kesä, nyt pitäisi olla tuolla ulkona, kaikki nämä ekat lämpimät yöt, elämässä elämäänsä.
Kello puoli seitsemän lauantai-iltana olen niin tylsistynyt että teen töitä.
Tällaista nyt on.
Eräänä päivänä roikun sisäpihan puolen ikkunasta puoliksi ulkona juttelemassa alakerran baarin omistajalle, sitten puolitoista tuntia englanniksi yhdessä videopuhelussa ja illalla vielä törmään tuttuun kadulla.
Kello yhdeksältä väsyttää niin ettei eteensä näe.
Kun joskus ollaan takaisin normaalissa sosiaalisuuden määrässä, tarviiko silloin yksien illalliskutsujen jälkeen viisi päivää toipumiseen? Ehkä.
Kasvomaskin mukaan ottaminen tuntuu jo tavalliselta, liioitellun pitkä käsienpesu ja puhelimen puhdistaminen tulee jo ihan luonnostaan, samoin hedelmien puhtaaksihinkkaus ja turvavälien pitäminen. Ainoa asia mihin ei meinaa tottua on ajatus siitä, että elämä on holdissa nyt ties kuinka kauan.
Se tuntuu kummallisena levottomuutena, johon ei auta oikeastaan mikään. Ei edes se (uskokaa pois, tätä olen testannut) että kävelee vartin välein keittiöön testaamaan oisko nyt aika syödä jotain suolaista vaiko makeaa.
