Yhä useammin kun olen ulkona, en enää tuijotakaan puhelimen näyttöä, en lue kirjaa, en näpellä jotain: tuijotan vain maisemaa, ohikulkevia ihmisiä, aurinkoa.
Aurinkoa joka on jo polttavan kuuma, on laitettava aurinkosuojaa, enhän kaikesta tästä huolimatta halua polttaa naamaani. Huulipunaa laitan joka päivä, aina, mutta eräänä päivänä laitan lenkkareiden sijaan nilkkurit ja sitten ripsiväriä ja tuntuu kuin olisin menossa juhliin ja olisin ylipukeutunut. Ja sitten kuuntelen: kenkien kopinaa katukivetyksellä ja sitä miten portugalilaiset edelleen sanovat tudo bem, kaikki hyvin.
Ja yhtäkkiä mietin millaista on pitää maskia 37 asteen helteessä.
Sinä samaisena päivänä kävelen tuttuun tapaan hakemaan take away -kahviani. Miten menee, kysyy kahvilan omistaja. Hah mulla on hieman heikko olo tänään, join eilen face time-viiniä ja se venyi neljään tuntiin.
Tiiätkö, mä teen sulle nyt mangomimosan sen kahvin sijaan, hän sanoo ja katoaa takahuoneeseen.
Tiedän että on edelleen sallittua olla ihmiskontakteja, mutta yhtäkkiä kaikki tällainen tuntuu laittomalta. Heti kun on muutakin kuin rintaa puristavaa epätietoisuutta ja loputtoman yksinäisiä päiviä, se kaikki tuntuu kielletyltä hedelmältä.
Mangomimosan makuiselta kielletyltä hedelmältä nyt sitten.
Ihanaa kun kävit, hän sanoo kun olen lähdössä ja ojentaa takaisin pankkikorttini ja sitten käsidesiä.
Joskus tämä vielä loppuu.
Pian kukkaan puhkeavat jakarandapuut tuoksuvat jo kesältä kun kävelen kotiin,
vähän pidempää reittiä, tuosta entisen yliopistoni ohi, lähellä jokirantaa, voin melkein haistaa meren…
Ja jossain siintävän vapauden.
Mutta en vielä. Nyt jo sanotaan että kahden viikon päästä, sitten voidaan varmaan alkaa availla paikkoja.
En usko vielä siihen, älkää tehkö sitä liian pian. Kyllä me vielä jaksetaan jatkaa!
Olen leikannut itse hiukseni, tuntuu että kaikki ovat vähän niin ja näin, on kadonnut kaikki turha suorittaminen.
Ja sitten kyllä myös se mitä rakastan tässä maassa eniten: hengailu. Sellainen istuskelukulttuuri sekä kadunkulmissa seisoskelu ja jaarittelu, kauppamatkalla tuntikausiksi hengailemaan jääminen…
Mutta kyllä se palaa. Ja vielä joskus tulee taas sekin päivä kun ajattelen: kas vaan 26 astetta, en jaksa lähteä rannalle, olenkin vain kotona enkä tee mitään.
Olen siirtänyt sängyn ikkunan viereen koska öisin on niin hiljaista. Aamulla naapurusto näyttää normaalilta kun kaikki ajattelevat menevänsä kauppaan ennen tungosta.
Rakastan tätä hiljaisuutta. Ei kuulu äänekkäiden amerikkalaisturistien selostusta, ei matkalaukkujen ääntä katukivetyksellä… usein kun avaan ikkunat, ei kuulu mitään muuta kun linnunlaulua.
Syödäänkö illallista sunnuntaina, ystävä kysyy. Joo!
Sanoin mun miehelle et syödään Saaran kanssa tänä viikonloppuna ja se kysyi et Oh you mean on tv? Hah, kyllä juuri näitä illallisia jotka alkavat tuntua jo normaalilta. Oli ihana nähdä eilen, voi sitten viestittää seuraavana päivänä.
Tuntuu oudolta sanoa,
mutta ihan kun olisin viime aikoina hengittänyt syvään vaan koko ajan. Olo on ollut jotenkin pakotetun zen, koska moni asia on kadonnut elämästä. Fear of missing out, se tunne että kaikkien muiden elämä on paljon jännempää kuin oma tai että muut tekevät koko ajan oikeita valintoja, itse vain vääriä.
Olen tuijotellut paljon vapaana juoksevia koiria ja miettinyt onko aina näin paljon linnunlaulua ja perhosia ja aikaa ajatella?
Ja sitten olen miettinyt vapauden tunnetta joka tulee sen tajuamisesta että vaikka on juurikin enemmän aikaa ajatella, ei se tarkoita sitä että olisi yhtäkkiä yllettävä jotenkin suuriin ajatuksiin.
Se on ollut tässä ajassa ehkä parasta: ei tarvitse olla yhtään mitään mitä ei ole. Paitsi toiveikas.
Ja sitä olenkin: että kaiken ei tarvitsisi vielä muuttua pahemmaksi ennen kuin kaikki muuttuu paremmaksi.
