On vaikea kuvitella että vielä kaksi viikkoa sitten suunnittelin lähteäväni kevätlomalle Lontooseen ja matkustavani sieltä junalla Brysseliin tapaamaan ystävää joka muutti alkuvuodesta kaupunkiin. 

Nyt suunnittelen sitä että ehkä viiden päivän päästä pääsen käymään taas kaupassa. 

Instagram kertoo että vuosi sitten olen ollut pahalla päällä koska sataa vettä. Voi kyynel, Saara. 

Kasvovesistä kirjoittaminen tuntuisi nyt irvokkaalta, mutta toisaalta: tällaisina aikoina ei voi vaan puida kaaosta ja maailmanloppua. (Mietin kasvovesiä siksi että suosikkini loppui juuri enkä saa sitä mistään lisää). 

Olen edelleen aamuisin harjannut hiukset ja laittanut huulipunaa. On pakko, mutten en pysy järjissäni. 

En ole ollenkaan varma kyllä pysynkö järjissäni muutenkaan. Olen ollut eristäytyneenä kotiin nyt suunnilleen viikon niin että olen ollut ulkona ehkä puoli tuntia joka päivä, tosin muutamana päivänä en sitäkään. 

Ihoni on oudon punertava, en tiedä johtuuko se stressistä vai sisäilmasta, huomaan sen kun katson omaa naamaani videopuhelussa. Sitten huomaan että siihenkin saa filtterin päälle. 

Olen jotenkin luottavainen siihen että tähän vallitsevaan tilanteeseen tottuu jossain vaiheessa. Ihminen on kuitenkin hullun sopeutuvaa lajia, niin sitä aina sanotaan. Mietin monia ahdistavalta tuntuneita asioita, joihin on sitten vaan tottunut ajan myötä. Mutta mikään niistä ei vedä vertoja tälle. 

Onko tämä nyt se Vittujen kevät, kirjoittaa entinen työkaverini facebookiin. Meinaan tukehtua kahviin sen lukiessani. (Kyllä, tämä on selkeästi juuri se, olenkin aina miettinyt tuon kirosanan merkitystä). 

Olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee kaikelle päättymispäivämäärän. Lissabon-elollenikin olen aina antanut tarkan dediksen. Vuosikausia ajattelin sen olevan 4/2020. Nyt tavallaan toivon että se olisi ollutkin. 

Nykyisessä tilanteessa ei ole päivää, jonne asti pitää kestää. Eikä ketään halaamassa ja sanomassa kyllä sinä tästä(kin) selviät. 

Aamuisin on vaikea muistaa millaista elämä onkaan. Tai miksi ihmeessä pitäisi päästä sängystä ylös. 

Silti nousen, teen aamupalan, laitan sitä huulipunaa ja ajattelen
joskus tämä on ohitse ja saat kävellä kaduilla niin paljon kun sielu sietää. 

Ja valittaa vaikka juurikin niistä sadepäivistä, kuten  tavallisessa elämässä voi.