Marraskuu 2019

Tulen kotiin myöhään illalla, menen suoraa suihkuun, sitten keitän vettä kuumavesipulloa varten, menen peiton alle
ja alan itkeä. 

Päivä on ollut ihana, kävellään tuntikausia auringossa, istutaan jokirantaan asetetuille terassituoleille, otatko vielä toisen lasin viiniä, mies kysyy, voin hakea. Yes and no, vastaan. Lounaasta on niin kauan aikaa jo että on nälkä, toinen viinilasi voisi olla liikaa. Mutta toistaalta…

Kiipeämme museon katolla olevalle näköalapaikalle, mies suutelee minua, aurinko paistaa suoraa naamaan. Löydämme kauniin salaisen puutarhan ja kirjaston katolle vievät kierreportaat. On upeita paikkoja, ihana keli, rakastan Lissabonia aina tällaisina aurinkoisina talvipäivinä niin paljon. Ei ihme että tänne haluaa kaikki muuttaa muualta. 

Myöhemmin jo pimeän tultua istutaan ulkona  syömässä erään kivan pikkuravintolan terassilla. On vähän viileä, onhan jo joulukuu, mutta mies hakee sisältä minulle paksun fleecehuovan jonka kiedon jalkojeni ympärille. Sitten puhumme ihan kaikesta: maidemme eroista, gentrifikaatiosta, turismista, rasismista ja vaikka mistä. Tietenkään et maksa omaa ruokaasi ja viiniäsi, koska kutsuin sinut, hän sanoo kun kaivan lompakkoni esille. 

Myöhemmin illalla mies sanoo että hänellä on minulle yksi ihan pieni juttu. Muistin että sanoit et tykkäät kasveista, ostin sulle pienen joulutähden, tuu hakeen se mun kotoa. 

Syy sille miksi itken samana iltana valtoimenaan sängyssäni, ei ole miehen.
Se on oikeastaan täysin minun oma syyni. En ole ehkä ikinä tuntenut itseäni niin vastenmieliseksi ihmiseksi kuin tuona iltana. 

Menen hakemaan pientä huonekasvia ja jo ennen oven avaamista tiedän mitä on edessä. Tiedän sen asuinalueesta, talosta ulkoapäin ja viimeistään siitä hirveästä homeen hajusta.
Koti johon astun sisään on aivan järkyttävä. Juuri sellainen pieni homeelta haiseva kellariasunto, jossa on yksi pieni ikkuna. Sellaisia asuntoja, joita olen nähnyt ekaa kertaa vasta Lissaboniin muutettuani. Asunto jossa Suomessa ei kukaan asuisi, ei ainakaan  kukaan normaali työssäkäyvä kolmenkympin ylittänyt ihminen. Asunto jonka vuokraaminen olisi Suomessa varmaan jopa laitonta.

Asun kaupungissa, jossa vuokra-asuntojen hinnat ovat nousseet kahdessa vuodessa 40%, tietyissä kaupunginosissa vieläkin enemmän.  Olen toki ollut hyvin tietoinen tästä asiasta, olenhan itsekin asunut vuokralla kaikki nämä vuodet ja ollut tilanteessa jossa etsin uutta asuntoa ja kaikki vaihtoehdot ovat aivan kamalia ja sen lisäksi aivan järkyttävän hintaisia. Vuonna 2016 asuin puoli vuotta hirveässä väliaikaisasunnossa, jossa minun oli tarkoitus asua vain kuukausi. Vain siksi etten löytänyt mitään mihin minulla olisi varaa. Arvatenkin noista vuosista vuokrahinnat eivät ole laskeneet. Ne ovat nousseet entisestään. 

Vuokrat nousevat, koska suurin osa keskustan alueella olevista asunnoista on vuokrattu joko turisteille tai varakkaille expateille. Mutta minä en ole niitä oikeasti varakkaita expatteja ja minä kuitenkin maksan veroni tänne, olen ajatellut ja jotenkin tämä ajatus on tyydyttänyt minua edes vähän kaikki nämä vuodet. 

Toki olen tajunnut että olen varakkaampi kuin moni paikallinen kuudensadan euron minimi- tai tonnin peruspalkallaan. Olen tiennyt sen, en ole vain halunnut ajatella asiaa liikaa. Tai no, olen toki ajatellut, olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä että tulen asumaan muiden ihmisten maahan. Olen kirjoittanut opaskirjan turisteille, olen osa tätä ongelmaa. Olen ollut tietoinen kaikesta tästä. 

Mutta olen myös viettänyt tässä kaupungissa vuosia jolloin olen ajatellut, että tämä asia on Portugalin valtion jotenkin hoidettava, ei minun auta siitä ahdistua. Koska asiat joille ei voi itse tehdä mitään, ei niillä kannata päätään kuormittaa ihan jatkuvasti. 

Sinä iltana todellisuus kuitenkin iskee naamalleni niin vahvasti, että en saa kyynelehtimistä loppumaan. Olen osa ihan hirveää ongelmaa. Olen yksi syy sille, miksi paikalliset ihmiset asuvat epäinhimillisen hirveissä asunnoissa, joista he maksavat vielä aivan liikaa vuokraa ottaen huomioon asunnon kunnon ja heidän tulonsa. 

Sen ajatteleminen on ihan hirveää. Mikä helvetin oikeus minulla ja muilla expateilla on kansoittaa jonkun toisen kotikaupunki ja ajaa heidät ahtaalle ja pois alueilta joissa he ovat asuneet koko ikänsä? Entä jos asuisin vielä Helsingissä ja siellä tapahtuisi sama asia? Mitä minä tekisin?

Itseni tuntien vihaisin syvästi jokaista expattia ja turistia ja aina mahdollisuuden tullen kertoisin kyllä heille tämän asian. Mitä tekevät portugalilaiset tuttavani? Ajattelevat että onpa kyllä kurja tilanne, mutta minkäs teet. Tällaista se on. Näiden lähemmäs viiden vuoden aikana kukaan ei ole kertaakaan sanonut minulle että menepä nainen takaisin sinne mistä tulitkin. En ole koskaan tuntenut oloani ei-tervetulleeksi. 

Tourists go home, lukee satunnaisissa seinäkirjoituksissa. Samaa mieltä, olen ajatellut. 

En saa pientä homeista kellariasuntoa mielestäni mihinkään. Mietin sitä seuraavana aamuna lenkkipolulla, mietin itseäni, mietin omaa etuoikeutettua asemaani ja pinnallisuuttani niin paljon että alkaa oksettaa. 

Tulen lenkiltä ja vaeltelen asunnossani kastelemassa kukkia. Kaikkien epämukavien homeasuntojen jälkeen olen ollut hirvittävän onnellinen tässä asunnossa, vaikka näinä vuosina onkin tapahtunut kaikenlaista. On kuitenkin ihana koti, olen ajatellut. Ei täydellinen, onpahan yläkerrassa juurikin air bnb:ssä oleva asunto, jonka meluavia turisteja olen joutunut ojentamaan useaan otteeseen vuosien saatossa. Joskus ne keskustelut ovat yltyneet täydeksi tappeluksi. 

Mutta minulla on silti ollut koti, vieraassa maassa, jonne olen ajatellut jääväni jos nyt en ihan ikuisiksi ajoiksi, ainakin vielä vuosikausiksi. 

Ja yhtäkkiä ajattelen että oma täällä oloni ei ole millään lailla oikeutettua. Ja sitten myös sitä, että ongelma on niin suurissa mittakaavoissa jo, ettei minun Suomeen muuttamiseni tekisi asialle yhtään mitään. 

Yhdellä sanalla sanottuna: AHDISTAA. Kolmella sanalla: Ahdistaa ihan helvetisti.