Se, millaista ajattelin uuden elämäni olevan ja totuus

ovat yhtä kaukana toisistaan kuin uusi ja vanha kotikaupunkini. Sellainen kolmisentuhattaviisisataa kilometriä.

Kuvittelin, että teen koko ajan uusia asioita: etsin uuden kuntosalin, käyn joogassa, lenkkeilen, alan taas maalata vesiväreillä, suunnittelen kuoseja, istun ystäväni kanssa baareissa aamuyöhön asti puhumassa elämästä, tutustun heti ihmisiin joiden kanssa voin viettää biitsipäiviä ja sunnuntai-illallisia. Otan haltuun koko kaupungin, yksi kaupunginosa kerrallaan, syön joka päivä lounasta eri paikassa ja pian minulla on jo kantabaari ja suosikkikahvila, moikkailen alakerran kaupan setää ja lempileipomon täti tietää mistä kekseistä tykkään eniten. Kokkaan uusia ruokia ja testaan vihdoin kaikki ne viidentoista aineksen salaattireseptit, joita olen säilönyt Pinterest –boardilleni vuosikausia.

Joo ei.

Elän tällä hetkellä vaihetta, joka on ehkä nimeltään

en enää oikein jaksa –vaihe. Olen uupunut kaikesta uudesta, jota elämässäni on.

Pidän kiinni tutusta ja turvallisesta. Kävelen mielummin tuttuja katuja kuin lähden seikkailemaan uusille. Hengailen tosi paljon kotini lähialueilla. Käyn samassa ruokakaupassa ja teen samoja ruokia joita tein Helsinkikotona; soijarouhepastakastiketta (jonne täällä tosin lorautan aina punaviiniä sekaan), tosi tavallisia salaatteja ja keittoja. Ostan kaupasta samat asiat joka viikko: hedelmiä, soijajugurttia, leipää, voita, juustoa ja kissanruokaa. Olen paljon kotona. Juon teetä, kirjoitan, piirrän ja katson hömppää.

On päiviä, kun en vain JAK SA TEH DÄ mitään hienoa ja jännittävää. Tai mitään.

Uusiin ihmisiin tutustuminenkin tuntuu välillä ylivoimaisen uuvuttavalta. En jaksa kertoa samoja asioita itsestäni: sitä miten jätin entisen elämän ja muutin tänne kahdeksi vuodeksi. En jaksa kääntää hauskimpia juttujani englanniksi. Istun usein mielummin kotisohvalla kuin testaan uusia baareja tai näen jokaisen vaaleanpunaisen auringonlaskun näköalapaikalta.

En ole varma olenko uupunut vai vaan yksinkertaisesti kotiutunut. Elämä ei tunnu enää vain lomalta. On tavallisia asioita: vuokranmaksupäiviä, lääkärikäyntejä, vähän sydänsuruja, äänekkäitä naapureita, tylsiä päiviä. Sitä kun raahaa kaupasta painavan kassillisen helteessä ja unohtaa ostaa vessapaperia.

On ihan tavallinen elämä, vaan vähän eri osoitteessa.

Ja myös, en ole edelleenkään alkanut käyttää sivujakausta enkä oppinut tekemään täydellisiä silmänrajauksia. En opetellut pukeutumaan kokovalkoiseen tai käyttämään turbaania. Näytän edelleen aika samalta kuin vanhassa elämässä.

Mutta koska uusi elämänasenteeni on armollisempi kuin entinen:

Se ei haittaa hitto yhtään.

—-

Moving to a foreign country, phase 3: Being boring is the new black.