En voisi ikinä hankkia vain yhtä lasta, koska sitten sillä ei olisi siskoa, tai siis sisarusta. Ainoat lapset, miten IHMEESSÄ ne pärjää?
Siskoni ja minä olemme monessa asiassa kuin yö ja päivä. Minä olen kaupunkilaisneito henkeen ja vereen. Siskon suurin unelma on aina ollut asua mahdollisimman keskellä ei mitään. Minä voin maata puolet sunnuntaista sohvalla, siskolla on aina sata projektia meneillään. Ja kun laitetaan ruokaa, minusta sinne voi laittaa vähän kaikkea, sisko taas on perinteiden nainen: kasvisruoka alkaa aina kahdesta raaka-aineesta: paprika ja sipuli. Ja kun on laittanut voita ja juustoa leivälle, ne laitetaan saman tien jääkaappiin.
Tällä hetkellä asun suurkaupungissa ja täältä katsoen sisko asuu, no juuri siellä keskellä ei mitään. (Ja silti valittaa naapureiden äänistä, hullu maalainen).
Kun me olimme lapsia, sisko sai kepulikonstein haalittua aina puolet minun karkeistani, huijasi Uno –pelissä joka kerta ja löi minua kerran My Little Ponyjen tallilla päähän. Kun kasvoin vähän, tuli kosto: löin häntä haarukalla käteen ruokapöydässä ja vedin kerran maton jalkojen alta.
Tytöt! Nyt riitti, huusi äiti aina keittiön pöydän äärestä, jossa lakkasi kynsiään. Nykyisin äiti tosin aina muistelee kuinka sopuisasti leikimme kahdestaan ja hän teki vain kotitöitä tyytyväisenä.
Yläasteella oli mahtavaa kun oli vanhempi sisko. Sain jopa olla mukana hänen kahdeksantoistavuotisjuhlissaan. Oksensin mökin terassin kaiteen välistä.
Lapsuudenkodin jälkeen olemme asuneet samalla kadulla, eri puolilla kaupunkia, eri miesten kanssa, yksin ja eri kaupungeissa. Silti olemme nähneet vähintään kerran kuussa, yleensä paljon useamminkin. Nyt välimatkaa on sellainen 3500 kilometriä.
Kun sisko sai lapsen, olin vähän helpottunut: nyt ei ole pakko tehdä itse samanmoista, kun tuota voi vähän niin kuin pitää omana. Vauvana se oli aina rauhallinen lähistölläni ja hymyili. Liekö siksi että meillä on kuulemma täysin sama ääni ja puhetapa.
Nykyisin sisko lähettää minulle salmiakkia ja Kusmi –teetä kun olen nyyhkinyt ikävääni niitä kohtaan. Kertoo sopivasti lapsijuttuja ja väliin koirajuttuja (lapseton kissaihminen ja äiti koiraihminen, yö ja päivä siis).
Eniten Suomivierailullani odotan sitä, että saan istua siskon keittiön pöydän ääreen. Hän tietää mitä teetä kuuluu keittää päiväsaikaan ja mistä kupeista se juodaan. Sitten on leivottu kakkua ja illalla tehdään savulohta tai katkarapuleipiä. Ehkä jopa molempia.
Yleensä sisko muistaa myös ostaa manteleita tai kurpitsansiemeniä, koska heti kun juon lasillisen viiniä, alan himoita niitä.
Kauan sitten pelatessamme sananselityspeliä voitimme aina. Me kun näemme jo toisen naamasta mitä sanaa tarkoitetaan, ilman että tarvitsee alkaa selittää sitä.
On paljon asioita, joita ei myös tarvitse sanoa ääneen tai kertoa. Sisko kyllä tietää.
—–
I miss my sister.
