Niin no joo,
silloin kun asuin Suomessa, enhän mä silloin miettinyt joka kerta kun oli huono päivä tai huono viikko että
ratkaisen tän asian MUUTTAMALLA POIS MAASTA (!!!)

sanon ja juon samaan aikaan kahvia ja matchasmoothieta erään hikisen aamupalapaikan ahtaassa pöydässä (ja tuntia myöhemmin mietin että miksi sydän taas hakkaa oudosti, jaa ei varmaan johdu tästä kaikesta kofeiinistä, eipä juu). 

Ystäväni nauraa ja sitten vakavoituu, no ihan totta. Mutta ymmärrän. Munkin ystävät on sanoneet koko tän vuoden et kaikki noi koettelemukset, nyt muutat takas, mutta ei, emmää vielä tai emmää ehkä koskaan. Tai siis lähinnä: emmää tiedä. 

Seuravaana aamuna puhelimessa odottaa viesti joka vituttaa koko päivän. Juoksen kolme kertaa puiston ympäri ja sitten leikkaan kiukkuisena myös peikonlehden aivan nysäksi, koska joku saakelin ötökkä on pesinyt sen lehdille. Asiakas ei vastaa meiliin, kirjoitan erästä tekstiä englanniksi ja kirjoittamani perusteella voisi arvioida että olen viisivuotias. Mikään ei suju. Saakeli, muutan takas Suomeen, ajattelen hetken, kunnes kahvilakeskustelu palaa taas mieleeni ja alkaa lähinnä naurattaa. 

Hei mennäänkö tähän kivaan galleriayöjuttuun torstaina ja sitä ennen syömään ja jälkeen viinille, viestitän kahdelle kivalle uudelle ystävälle sillälailla spontaanisti. Molemmat vastaavat samantien: Joo, kuulostaa IHANALTA. 

(Olen itse lattea suomalainen, mutta tykkään siitä miten muissa kulttuureissa toisinaan innostutaan hirveän paljon enemmän pienistä asioista. Paitsi että kyllä juu, ärsyynnyn amerikkalaisten OMG so amazing -puheesta myös). 

Näitä päiviä ja viikkoja kun samaan aikaan ärsyttää kaikki, mutta sitten on kuitenkin ihan kiva viettää maanantaiaamupäivä lenkillä ja puistokahvilassa kahvilla, hikoilla sandaalit jalassa syyskuussa, miettiä menisikö biitsille huomenna vai ylihuomenna ja tekisi töitä sitten vasta illalla ja yöllä, katsoa kaksi jaksoa Frendejä lounastauolla ja miettiä että ehtisikö sitä vielä yhdelle minilomalle etelään ennen kun mittari laskee kovin paljon alle hellelukemien.

Olen kirjoittanut tämän saman blogitekstin sata kertaa
ja haluan samaan aikaan asua siellä missä kaikki ne ystävät jotka ovat tunteneet minut aina ja sitten täällä missä voi oppia uutta niin itsestään ja kaikista muista erilaisista ihmisistä ja kulttuureista ihan koko ajan ja elää niin ihanasti normaalin arjen ulkopuolella ja päättää itse kaikesta ja sitten samaan aikaan taas joutua itse hoitamaan kaikki asiat aina ja olemaan osa portugalilaista draamaa ihan tahtomattaan ja kaapia kokoon freelancertuloja ja olemalla ostamatta mitään kallista ikinä enää ja haaveilemalla siitä että joskus vielä säilyttäisin vaatteitani muuallakin kuin sängyn alla olevassa laatikossa ja minulla olisi varaa raidoittaa hiukseni heti kun juurikasvu alkaa näkyä. Samaan aikaan haluan sitä mistä halusin vuosikausia eroon ja sitten eroon siitä mitä taas halusin vuosikausia ja en ehkä koskaan ole ollut näin solmussa kaikkien ajatusteni kanssa. Ja haluan että joku ratkaisisi tämän asian puolestani ja sitten samaan aikaan jos joku edes erehtyy antamaan jotain aiheeseen liittyviä neuvojakaan, en osaa käsitellä niitä millään viisaalla tavalla. 

Ja sitten seuraavalla viikolla laitan nimeni sellaiseen paperiin, joka pitää minut tässä maassa ainakin seuraavat kaksi vuotta.

Näitä päiviä ja viikkoja kun ei tiedä mitä ihmettä sitä tekee.
Ja tekee silti kaikenlaista.