Miltä oma suomalaisuus tuntuu ulkomailla? (& kirjavinkki)

 

Kaikki puhuvat ympärilläni ranskaa. Koko ajan ranskaa. Oue, sanoo ranskalaisystäväni ja esittelee minulle ranskalaisystävänsä jolla on suomalaiselta kuulostava nimi joka lausutaan ranskalaisella ärrällä. Minä sanon sen ihan suomalaisittain vahingossa: L A U R A.

Lentokentällä, kaduilla, ravintoloissa, joka puolella on ranskalaisia. Erotan nykyisin ranskalaiset miehet portugalilaisista jo kilometrin päästä. Nehän näyttää AIVAN erilaisilta, huudahdan ystävälleni. 

Kesällä 2013 halusin muuttaa Pariisiin. Perustetaan vintagekauppa sinne, sanoi ystävä. Seuraavana syksynä ahdisti niin että melkein muutinkin. Herra varjele, ajattelen nyt, onneksi en tehnyt sitä, nyt jälkikäteen se kuulostaa ihan hirveän suurelta virhearvioinnilta. En olisi ikinä selvinnyt elämästä Pariisissa. 

Kun olin teini, olisin maksanut mitä vain siitä että olisin saanut olla näiden ihmisten ympäröimä tai kaltainen. Ranska kun tuntui maailman kiehtovimmalta kieleltä ja kulttuurilta. Oma kotimaa ja suomalaisuus taas maailman tylsimmältä ja ihan siltä ettei meillä edes mitään kulttuuria ole. Oma suomalaisuus ärsyttää, naurattaa ja ihastuttaa nykyisin ihan jatkuvasti.

Sanotteko aina vanhemmille ja kavereille I love you, ystävä kysyy edellisenä viikonloppuna yöllä taksissa. Tosi harvoin. Emmää oo oikeestaan koskaan tainnut sanoa sitä kavereille ääneen. Mutta kyllä ne tietää sen, selitän suomalaista tapaa ilmaista kiintymystä.

Mulla on lay over Helsingissä, aion niin vaan mennä tilaamaan kahvin ja sanoa kahvi. Mutta varmaan sanon hiljaa itsekseni kuitenkin perään että please, sanoo toinen ystäväni.

Please, minä ajattelen mielessäni, anna elämäni olla aina tulevaisuudessakin näin monikulttuurista. Joo, valitan siitä usein mutta se on ihan hirveä rikkaus ja niin opettavaista. Ja sitten on lohdullista myös se, että voi mennä suomalaisen kanssa aina kuitenkin kahville ja sanoa: Vihaan tällä viikolla kaikkia täällä. Varsinkin ranskalaisia jotka tukkii kadut ja kuvittelee omistavansa koko maailman!

 

 

Palaan säännöllisin väliajoin Saara Turusen loistavaan Rakkaudenhirviö-kirjaan, jonka lukemista suosittelisin kaikille suomalaisille ja heidän kanssa tekemisissä oleville ihmisille. Voi kunpa se olisi myös käännetty muille kielille! Tosin siinä on varmasti niin paljon sellaista mikä ei aukeaisi kellekään muulle kuin meille. Rakastan sitä kirjaa, vaikka olenkin edelleen niin suomalainen etten juuri koskaan sano rakastavani yhtään mitään. 

Kulttuuri Oma elämä Ajattelin tänään

Trooppisella saarella

 

 

Lissabonissa on niin tasaista,
sanoo madeiralainen ystäväni ja käynnistää auton. Mietin ensin että no ei tunnu kovin tasaiselta kun kävelee hiki päässä hirveitä ylämäkiä, mutta ajellessamme kapeita vuoristoteitä Funchalin kaupungissa, alan tajuta mitä hän tarkoittaa. 

Niin mäkin oon oikeastaan kotoisin saaresta, sanon, mutta sitten kun ajattelen mitä näyttäisin omasta pienestä keskisuomalaisesta kotisaarestani, en keksi muuta kuin sitä ympäröivän järven. Tällä saarella sitä vastoin on vaikka mitä nähtävää. 

Lissabon-elämässäni on tasaisin väliajoin törmännyt Madeiran saarelta kotoisin oleviin ihmisiin. Yhtäkkiä samaisella saarella ollessani tajuan että heistä aika moni on ollut kivempi tyyppi kuin lissabonilaiset. No siis todellakin, madeiralainen ystäväni sanoo, täällä ollaan niin paljon ystävällisempiä ja helpompia, lissabonilaisethan on niin vaikeita ja ärsyttäviä, ei siellä tuu mistään mitään. Ainakaan miesten kanssa. 

(Olenhan tavannut tämän naisen alunperin juurikin siksi että hän on tuntenut eräänkin madeiralais-ex-heilani kymmenenvuotiaasta asti ja mies kertoi meidän olevan tosi samanlaisia ja tulevan varmasti hyvin toimeen. Vihaatte kumpikin miehiä, you should meet). 

 

 

Yritän tilata jouhevasti isoa kahvia portugaliksi, mutta samat sanat eivät ole saarella ja main landilla käytössä. Americanon sijaan kuitissa lukee Chino bellissimo, enkä tiedä edes tarkoittaako se edes kahviani. Bellissimo kuin bellissimo, ajattelen, juon kahvini ja katselen kaunista maisemaa. 

Lähes kaikki on halvempaa kuin Lissabonissa. Kaksi drinkkiä maksaa seitsemän euroa, paitsi siinä hienossa hotellin terassibaarissa tuplasti, mutta siellä onkin drinkkilistaan joku maalannut vesivärein kuvan jokaisesta juomasta ja omassani on avokadon lisäksi vielä niin paljon marjoja tikun nokassa että mummokin olisi päivittäiseen vitamiinien saantiin tyytyväinen. 

 

 

Syön myös Monstera-kasvin hedelmää, jossa on upean geometrinen kuosi sekä sitten kaikkia outoja mereneläviä jotka maistuvat merenpohjalle ja elämälle etelässä. Huomaan aina viettäessäni monta päivää putkeen jonkun kanssa että olen ruokailutottumuksiltani ihan omanlaiseni. Ystäväni pärjää aamupalasta myöhäiseen illallisaikaan kokiksella, itse haluaisin syödä aamupalaksi mittavan brunssin, sen jälkeen illallisen suomiaikaan viideltä ja toisen portugalilaisaikaan yhdeksältä. Eräänä päivänä emme ehdi pysähtyä syömään kuuteen tuntiin ja sen jälkeen tungen rannalla suuhuni kuusi perinneleivosta, jotka dipataan madeiralaiseen mustaan hunajaan joka maistuu vähän salmiakilta. Miksen ole tullut tälle ihanalle saarelle jo aiemmin? Varpaatkin ovat mustat, koska hiekka on näillä leveysasteilla myöskin mustaa. 

Vaellamme kolmentoista kilometrin lenkin kauniille vesiputoukselle ja alas istuessamme kaivamme eväsleivät repusta. Hei voisitteko mennä pois, kysyy ponnaripäinen ranskalaispoika, yritän ottaa kuvaa instagramiin ja olen odottanut nyt puoli tuntia. Voi jeesus, minä sanon, ystävä on vähän ystävällisempi kunnes kimpaannumme molemmat ihan olan takaa. Ole turisti ihan rauhassa mutta kunnioita paikallisia myös!

 

 

Yhtenä päivänä menemme veneretkelle ja näen Atlantin valtameressä asuvan valaan. Tai oikeastaan kaksi valasta. Olo on vähän epätodellinen ja nenänpää palaa auringossa. Valutan kuuman kylvyn, silitän sängyssäni nukkuvaa kissaa ja nukuin kuin tukki jokaisena yönä. 

Aamuisin avaan verhot ja näen palmuja ja merta. Ystäväni nukkuu joka aamu yhteentoista, hän on samaan aikaan ihanan boheemi taiteilija ja sitten skarppi ihminen, jolla on jokaiselle päivälle suunnitelma siitä mitä teemme. Näen lyhyessä ajassa koko saaresta lähes kaiken. Opin että vuorilla on kylmä, voi laittaa toppatakin päälle ja sitten alas ajaessa on aina helle. 

 

 

En voisi asua tuolla vuorilla, masentuisin, sanoo ystävä. Siellä on aina pilvistä. Mietin omaa kotisaartani Keski-Suomessa jossa on talvisin aivan pilkkopimeää, koska katuvaloja on suunnilleen kilometrin välein. Onko täällä talvellakin niin lämmin että voi uida, kysyn ensi talven suunnitelmat mielessäni.

Luuletko että muutat koskaan takaisin Suomeen, ystävä kysyy illalla kun katselemme baarimikon ammattitaitoista työtä perinnedrinkkien sekoituksessa. Itsehän haluaisin muuttaa Tanskaan, siellä vaikuttaa kaikki jotenkin niin täydelliseltä, hän jatkaa. Istun alas pöytään etelän appelsiinilta maistuva poncha kädessäni.

Voi kun tietäisin mitä haluan, mutta siitä  ei ole pienintäkään käsitystä. 

 

 

Hyvinvointi Matkat