Paluupäivät
Olin niin kaivannut Lissabonin tuoksua.
Sitä helteen, vahvan kahvin ja ilmassa leijuvan vaimean tupakansavun yhdistelmää.
Tuijotan taksin ikkunasta hajamielisenä rätisevän radion soittaessa I´m an Englishman in New York-biisiä. No hei aika helpolta kuulostaa muuttaa Englannista Amerikkaan, siinähän on sama kielikin, kuinka helppo kuulua joukkoon, ajattelen.
Lentoni on Lissabonissa 9.30, 11.30 olen jo purkanut matkalaukun ja täyttänyt pyykkikoneen. Niskaa särkee erinäisillä sohvilla nukkuminen ja lentokoneen ilmastointi. Kuka nero keksikään buukata akupunktion juuri paluupäivälle, ajattelen myöhemmin samana päivänä maatessani hartiat täynnä neuloja.
Oon ollut niin sosiaalinen että nyt vaan aion olla yksin kaksi päivää, sanon kämppikselle joka on hermolomalla töistä ja pakkaa rinkkaansa vaelluskamoja. Sitten kuitenkin kurkistus jääkaappiin ja viesti samassa naapurustossa asuvalle ystävälle: ehtisitkö myöhäiselle lounaalle meidän paikkaan, tulin just tänä aamuna…
On kuumaa, kesämekko liimautuu hikisiin reisiin ja inkivärimehujää valuu sormille.
Maanantaina alan tekeen töitä, nyt tän kolmipäiväsen vaan oon, päätän. Ja fiilistelen vähän.
Sitten tilaan lounaalla lasin valkoviiniä ja aloitan:
Siis arvaa mitä tajusin Suomessa!!!!
