Huh, tänään on kolmekymmentäviisi astetta,
kämppikseni sanoo aamulla kun kävelen keittiöön. Pitää muistaa laskea olohuoneen sälekaihtimet ennenkun lähtee ulos, hän sanoo moppi kädessään ja häipyy sitten siivoamaan vessaa. Juon kupin teetä, levitän kasvoilleni aurinkorasvaa ja puen päälleni. Lasken sälekaihtimet jokaisesta huoneesta.

Olen sopinut lounastreffit ystävän kanssa jo kahdeksitoista ja nukun puolivahingossa puoli kymmeneen asti. Edellinen ilta venyy kun toinen ystävä täyttää vuosia ja jäämme aina vielä yhden viinilasillisen verran pidempään. Hengaamme pikkubaarin edessä lämpimässä kesätuulessa ja puhumme koko illan ystävystymisestä, kristalleista ja siitä kannattaako uskoa sellaiseen teoriaan, jossa saa sitä millaista energiaa laittaa ulospäin. 

Käsivarttani särkee – taas vaihteeksi. Teen ihan liikaa töitä sängyllä istuen ja olkapäästä lähtevä kipu etenee pikkuhiljaa ranteeseen asti viikon edetessä kohti viikonloppua. Laitan siihen yöksi kipugeeliä ja herään aamulla siihen että olen nukkunut kipeän käteni päällä. 

Tämä viikko on just tällainen, ystävä puuskahtaa lounaalla. Ostin uuden kameran ja se ei tarkenna, sitten mies kamerakaupassa sanoi että mulla on vaan liian suuret odotukset tarkennuksen suhteen.Kun olemme yrittäneet ratkaista itse tarkennusongelmaa sitten vaikka millä tavoin, lopputulema on tämä: 

Ehkä meillä vaan on liian suuret odotukset
elämän suhteen.

Koen aina joskus huonoa omatuntoa siitä, miten paljon minulla onkaan vapaa-aikaa ja kuinka vähän teen mitään suurta ja ihmeellistä sillä ajalla.
Silloin kun minulla ei ole töitä, kiipeän usein muutaman jyrkän ylämäen päässä olevaan puistoon, levitän viltin maahan ja luen kirjaa, kunnes siirryn jossain vaiheessa puistokahvilaan lukemaan kirjaa ja juomaan kahvia. Silloin mietin usein ystäviäni Suomessa, joilla on urasuunnitelmat, lapset, ruuhkavuodet, asuntolainat ja minulla on vain hirveästi aikaa lukea kirjoja kahviloissa ja kukkivien puiden alla ja juoda viiniä jonain tavallisena keskiviikkoiltana kahteen asti. 

Samaan aikaan kaipaan ihan hirveästi vähän aikuismaisempaa elämää ja sitten en ollenkaan ja se onkin juuri tätä elämänvaihettani määrittävä tunne.

En kadehdi oikeastaan kenenkään muun elämää (tai no vähän ehkä sen ihmisen joka voi ostaa ikkunastani näkyvän myynnissä olevan talon 1,3 miljoonalla ja remontoida siitä itselleen unelmiensa kodin unelmiensa puolison kanssa) samaan aikaan kun itse luen niitä kirjojani puistossa. Hirveän kliseistä varmaan, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan elämässä ihan todella yksinkertaisia asioita: pitkäksi venyneitä lounastreffejä, hyviä kirjoja ja ihmisiä… näistä olen nyt kirjoitellut viime aikoina muutenkin. 

Mutta ennen kaikkea sitä, etten enää kadehdi juurikaan muita ihmisiä. Se kai on merkki siitä että omat asiat on kuitenkin aika kivasti. 

(Kivaa viikonloppua!)