Querida,
huutaa mummo kadulla perääni, voitteko auttaa minut tuon suojatien ylitse.
Ah, joo, en puhu portugalia kovin hyvin, sanon ja talutan mummoa pitkin mukulakivistä katua. Aijaa mistäs olet kotoisin, hän kysyy. Suomesta, vastaan. Aiotko olla täällä para sempre, ikuisesti, mummo sitten tivaa. 

Miksi kaikki kysyvät tätä tänään, puhisen mielessäni. 

Paria tuntia aiemmin istun aamulenkin jäljiltä hikisenä kotini läheisen puiston penkillä kahvikupin kanssa, kun törmään sattumalta exääni. Kyllä, Lissabon on tosi pieni kaupunki, jossa törmää exiin jatkuvasti. Ja ei, ei minulla niitä kovin montaa ole.

Sä oot niin ihmisiä jotka tulee vaan tähän aukiolle kahville urheiluvaatteissa, hän vinoilee minulle. Tuu meidän kanssa aamupalalle, hän sitten pyytää ja toki jotenkin pääsemme taas samaan keskusteluun, missä sitä ollaankaan vuoden päästä, tai kahden. Hän tosin on edelleen täällä, laitoin juuri nimeni viiden vuoden vuokrasoppariin ravintolaa varten. Täällä ollaan sitten, kääk. 

Viime aikoina minä en ole halunnut olla oikein missään. En täällä, en Suomessa, en oikein missään muuallakaan. Joskus kun ahdistaa, selaan Euroopan karttaa ja mietin että minne pääsisi helpoiten karkuun kaikkea, kas Madridissa en oo käynyt kymmeneen vuoteen, pitäiskö matkata jonnekin. Sitten yhä useammin sanon itselleni että ei se pakeneminen kuule oikein auta. Ja yhä vähemmän on kiinnostanut viime aikoina lähteä yksin harhailemaan johonkin ei tuttuun paikkaan. Ei ole ollut ollenkaan sellaista energiaa jota se vaatisi. 

Oikeasti minulla on Lissabonissa tosi vähän sellaisia asioita, jota oikeasti pitäisivät hirveän vahvasti täällä. Mutta sitten taas Helsingissä niitä on myös aika vähänlaatuisesti. 

Sitä on ihan ikuisesti, para sempre, kahden maan välissä, koskaan enää kaikki ei ole täysin hyvin missään yhdessä paikassa, sanoo toinen expattituttu samalla viikolla. Me emme ole kahvitelleet sillä lailla kahteen vuoteen ja on ollut hurja ikävä sitä. 

Viime aikoina olen tajunnut myös sen, että olen ollut aina niin hirvittävän keskittynyt siihen ettei elämääni tulisi hirveää narsistimiestä joka pilaisi kaiken, etten ole tajunnut että se hullu narsisti voi tulla tupsahtaa myös ystävän valeasussa. Kun melkeinpä parisuhteen tyylinen hirvittävän tärkeä ystävyyssuhde loppuu kuin seinään (ja hulluun draamaan), tuntuu että siitä on vaikeampi päästä yli kuin parisuhteesta, kun ei sitten ole enää sitä parasta ystävää jolle asiasta tilittää. 

Viime aikoina onkin ollut ihan surkeaa ja aika paskaa ja kirjoitan sen nyt tähän ihan rehellisesti peittelemättä. Ei toki koko ajan, mutta kun on paljon huolia, ei juuri muuta voi edes ajatella. 

Sitten sellaisena iltana kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle,
otan puhelimen käteen ja kirjoitan ylös jokaisen sellaisen asian joka minua itkettää ja ahdistaa. Sitten niiden perään kirjoitan esimerkin, ihan omasta elämästäni, kuinka olen selvinnyt vastaavista tai pahemmista tilanteista aiemminkin. 

Siksi selviän nytkin.