Possible is nothing
Possible is nothing,
lukee työmiehen paidan selässä, kun ohitan hänet aamulenkillä eräänä aikaisena lauantaiaamuna.
Kyllä vaan, herään joskus lauantaiaamuisin kello kahdeksan mennäkseni lenkille. Jos teen niin, tiedät että viikkoni on erityisen ärsyttävä, kuten tällä kyseisellä viikolla tapahtui.
Possible is nothing vaiko sittenkin
Nothing is possible, joka voisi hyvin olla Portugalin slogan.
Työmies istuu maaleineen kaikkineen jalkakäytävällä odottamassa jotain, ehkäpä ihmistä joka päästää hänet sisälle töihin. Palattuani juoksemasta 35 minuutin kuluttua, siinä hän istuu edelleen. Pyörittelen silmiäni aurinkolasien takana, vaikkei asia tietysti minulle kuulu millään tavalla. Mutta ah kuinka olenkaan tänä kesänä tykännyt olla julkisilla paikoilla aurinkolaseissa ja kasvomaskissa, voin pyöritellä silmiäni ja mumista maskini suojassa are you fucking kidding me muun muassa seuraaville minua ärsyttäneille asioille:
Espanjalaismiehelle, joka pysähtyi solmimaan auennutta kengännauhaansa keskelle ajotietä. Ja sitten pahastui kun auto tööttäsi hänelle sen merkiksi että hittoon siitä.
Jokaiselle liian lähelle jonossa tunkevalle ihmiselle. Portugalissa on edelleen puolet väestöstä sitä mieltä että jos pidät turvaväliä, et varmaan jonossa olekaan. Ai onko tässä jono? No kyllä vaan on!
Vihaan Portugalissa niin miljoonaa asia: saamattomuutta, hitautta, sitä että mitään asiaa et saa hoidettua helposti, asiakaspalvelusta ei ikinä saa vastausta, ihan sama mitä tilaa ravintolassa niin aina puuttuu tilauksesta jotain ja kun menee lääkäriin, on aina joko vika systeemissä ja aika peruttu ja siitä ei tietenkään voi ilmoittaa, ei voikaan maksaa kortilla, ei me voida tietää sitä summaa mikä sulle tulee laskulla sitten myöhemmin, johonkin niistä osoitteista joissa olet viime vuosien aikana asunut, ehkä. Tai sitten ei. (Mutta ei sekään ole meidän vika, tietenkään).
Are you fucking kidding me,
olen sanonut useammin viime kuukausien aikana kun oman nimeni.
Siis oman maskini sisällä hiljaisesti itsekseni.
Tunnen jotenkin hyvin vahvasti tällä hetkellä sen, etten ole käynyt Suomessa kahdeksaan kuukauteen. Se tuntuu kummallisina fiiliksinä, painostavana painona kaiken päällä ja myös sellaisena olona että lähes kaikki ärsyttää. Haluaisin hetkeksi jonnekin, normaaliin Eurooppaan, missä en ole joukkoon kuulumaton.
Asuessani vielä Helsingissä, eräs parhaista ystävistäni oli Suomeen muuttanut amerikkalaisnainen. Hän joi kerran paljon viiniä ja sanoi itku kurkussa että omaa kotimaataan voi kaivata niin että se tuntuu fyysisenä kipuna. Kipuna jonka tuntee vahvasti, mutta jota ei kuitenkaan osaa oikein kuvailla. Ajattelin silloin että kyseessä on amerikkalaisten tapa liioitella KAIKKEA.
Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää.