Viiniä (tai no siis pastaa) keittiössä

Ykköskerroksessa asuu kaunis vanhempi nainen, joka hakee aamuisin alakerran kahvilasta kahvit omiin kahvikuppeihin aamutakissa. Itselläni ei olisi koskaan pokkaa tehdä tuota. Ihailenkin häntä siis vähän.

Mutta myös vihaan: hän pitää olohuoneen ikkunaa auki ja hänen koiransa päivystää siinä ja haukkuu jokaiselle ohikulkijalle. Yötä päivää. Vuh vuh vuh.

Yhtenä aamuna on minimaanjäristys, jonka aikana nukun autuaan tietämättömänä. Kun kuulen siitä myöhemmin, ensimmäinen ajatus on minipaniikki, seuraava: kotiinkin on moni kuollut. Ja ilman mitään luonnonkatastrofia.

Olo on toisinaan kuin Anna Gavaldan romaanissa. Keitän maailmankaikkeuden hitaimmalla kaasuliedellä pastaa ja ympärilläni kaikki puhuvat ranskaa. Keskenään. En ymmärrä sanaakaan ja mielessä kaikuu lukioaikaisen ranskanopettajan sanat: Et kuule koskaan tiedä milloin tulet tarvitsemaan tätä kieltä.

Enpä tiennyt että Lissabonilaisen kotini keittiössä tuostakin kielestä olisi ollut hyötyä. Kaadan pastan hyvin al dentenä lautaselle ja menen istumaan omalle ikkunalaudalleni. Merde.

Opin pikkuhiljaa uusia asioita: se vihreä, jota olen laittanut pastani päälle, on kansallisruoka Caldo verde –keittoa varten valmiiksi silputtua lehtikaali-kevätsipulisekoitusta, pussillinen 0,90€. Syön pastaa siksi koko ajan, että keittiössämme on tasan yksi kattila, enkä ole keksinyt muita ruokalajeja, jotka voisi valmistaa yhden kattilan taktiikalla.  

Pastaa ja riisiä minä en kyllä syö koskaan, sanoo äiti puhelimessa. Ja millä se talo lämmittyy talvella? Olisiko kannattanut ottaa sellainen missä on takka?

Ja minä sanon: Kuule, ihan sama.

On vaihteeksi ihanan viileä tuulinen päivä ja ajelen metrolla vähän päämäärättömästi. Huvitan itseänikin sillä, miten innoissani ostan Fitness Pão:ta eli ”ruisleipää” tavaratalon jätti-isolta ruokaosastolta. Olenhan ollut jo pari viikkoa ilman sitä. Muistelen yläasteelta niitä tyttöjä, jotka unohtivat kahden viikon kielimatkalla suomen kielen. Siis öö sunscreen, mitä se onkaan suomeksi.

Chättäilen hemmetin komean miehen kanssa, joka kuvittelee että Helsinki on Ruotsissa.

Kuule, ihan sama, ajattelen. Minäkin kuvittelin aina että Portugali on ihan samanlainen kuin Espanja, kunnes sitten huomasin ettei yhtään sama. Ja nyt taas olen sitä mieltä että vähän sama kuitenkin.

Katson muotidokumentin New Yorkista ja kaipaan sitä, että ymmärtäisin mitä ihmiset puhuvat kaduilla.

—–

Things I´ve learned lately: You can buy chopped kale from the supermercado, 0,90€ a bag. It´s called couve.

Things some people still haven´t learn: Helsinki is not in Sweden.