Vuosi uutta elämää

Viime keväänä kuuntelin kaksi kuukautta joka aamu työmatkalla erästä biisiä. 
Pian täällä ei ole ketään, paetaan ennen kesää. Samat naamat, vähän aikaa, liian pieni tupa. Mullon kaikkea liikaa ja tv-lupa.

Muistan osuvista sanoista ikuisesti kevään, jolloin olin samaan aikaan ihan hullun peloissani ja sitten niin innoissani, että harvemmin olen ollut. Minulla oli tarkkoja kuvitelmia siitä, millaista elämäni Lissabonissa tulisi olemaan. 

Jos olen nyt ihan rehellinen, niistä ei ole toteutunut yksikään.

Minulla ei ole edelleenkään portugalilaista poikaystävää. Ei sellaista, jolla olisi parta, surffilauta ja auto roadtrippejä varten. Tai sellaista poikaystävää, jolla ei olisi näistä mitään. Sanoisin että deittailun ja suhteiden ongelmat ovat täällä ihan samanlaisia kun missä tahansa muuallakin.

Minulla ei ole ystäväpiiriä. Minulla on muutama ystävä, mutta ensimmäiseen puoleen vuoteen en tutustunut yhteenkään ihmiseen, jota olisin voinut nimittää ystäväkseni. Olen ollut helvetin yksinäinen viimeisen vuoden aikana. Nyt olen onnellinen niistä kolmesta ihmisestä tässä kaupungissa, joiden kanssa voin tehdä asioita. Ihan hurjan onnellinen.

Minulla ei ole unelmakotia. En asu kaakelein koristetussa asunnossa, jonka parvekkeella joisin aamukahvia. En omista edelleenkään espressopannua ja kotini julkisivu näyttää siltä, että Suomessa tällainen tönö olisi purettu jo aikapäiviä sitten.

Minulla on maisteriopinnot puolessa välissä, mutta… En ole löytänyt opiskellessa itsestäni intohimoista tutkijaluonnetta. Olen edelleen opiskelija, joka tekee kyllä kaiken hyvin ja suht aikataulussa, mutta olen myös laiska ja kunnianhimoton sellaisilla kursseilla, joista ymmärrän heti ettei tästä ole minulle mitään hyötyä.

En ole timmissä kunnossa, vaikka minulla olisi aikaa käydä aamulenkillä joka ikinen aamu. Olisi mahdollisuudet surffaamisen opetteluun, joogaamiseen ja mihin tahansa. En vain tee niitä.

En ole oppinut portugalia. Ymmärrän sitä jotenkuten, jos minulle puhutaan hitaasti, mutta jos minun täytyy puhua sitä itse, menen aivan lukkoon. Jos olisin tilanteessa kuole tai puhu, ehkä pystyisin.

Näytän ihan samalta. Vuoden ympäri taivaalla killottava aurinko ei ratkaissut ulkonäkökriisejäni. Kalkkipitoinen vesi tekee tukastani ällöttävän tuntoisen, aurinko on tuonut minulle lisää ryppyjä enkä ole edelleenkään opetellut meikkaamaan uusin tavoin. Säilytän vaatteitani nykyisin matkalaukussa, koska asuntoni kaapit haisevat epäilyttävältä. Siksi pukeudunkin suunnilleen joka päivä samoihin vaatteisiin, koska en jaksa kaivaa sieltä matkalaukusta uusia.

En ole nähnyt ja kokenut kaikkea. En ole vieläkään mennyt yöjunalla Madridiin ja eksyn edelleen aina Alfaman pikkukujilla. Olen sentään käynyt pohjoisessa ja etelässä näkemässä muutakin kuin Lissabonia.

Onko uusi elämä ollut siis pettymys? Ei, mutta hyvin erilaista kuin kuvitelmissa. 

Se, että muuttaa uuteen maahan ja elämään ei automaattisesti tee sinusta uutta ja erilaista ihmistä. Tai ei tehnyt ainakaan minusta. Se ei myöskään tehnyt elämästäni aivan mieletöntä ja käsittämättömän ihanaa. 

Ensimmäisten kuukausien aikana kaikki energia menee siihen, että kaikki on uutta. Se, että löytää hyvän teekaupan, kotoisan kahvilan ja oikeat reitit. Rankinta ei ole se uusien asioiden löytäminen, vaan se että kaikki entinen, tuttu ja turvallinen on poissa. Se syö energiaa ihan hulluna. 

Täytyy myös löytää uusi tapa elää arkea, koska ihan sama minne elämänsä siirtää, arki tulee vastaan. Se on ihan samanlaista suorittamista, vaikka istuskelenkin entistä elämää enemmän puistokahviloissa kahvilla.

Kulunut vuosi on ollut sellainen tunteiden vuoristorata, etten ollut ollenkaan valmistautunut siihen. Olen särkenyt sydämeni kolmesti ja näistä toipuminen on ollut sata kertaa rankempaa täällä muilla mailla kun se olisi ollut kotona.

Viime kesänä yritin kovasti rakentaa suhdetta, jonka tajusin analysoida vasta jälkeenpäin: olin lähinnä ihastunut ajatukseen siitä miten helpolla olisin päässyt jos viidennellä Lissabon -viikolla tapaamastani miehestä olisi tullut poikaystäväni. Olisin säästynyt paljolta. Mutta sitten toisaalta: Ehkä en ole halunnut säästyä. 

Olen myös kamppaillut vuoden aikana kaikennäköisten pinnallisten ulkonäkökriisien kanssa, jotka ehkä tuntuvat vähäpätöisiltä, mutta eivät auta jo ennestään huonoon oloon ollenkaan. 

Olen yrittänyt olla tosi urhea ja rohkea, enkä ole kertonut paskoista fiiliksistä koko ajan kaikille. En ole halunnut että muut murehtivat minusta.

Helvetti, älä vatvo asioita. Yritä nyt pärjätä ja nauttia, olen hokenut itselleni.

Olen ollut tosi onnellinen ja sitten ihan helvetin onneton. Välillä syystä ja välillä ihan ilman syytä.

Olo on ollut välillä epäkotoisa, inhottava, ahdistunut ja surkea. Olen itkenyt, mutta olen myös alkanut hymyillä tosi paljon enemmän, sen olen kuullut moneen otteeseen. Olen kokenut outoja onnellisuuspuuskia, jotka ovat toisinaan kestäneet tunnin, toisinaan kaksi viikkoa. Sitten taas on ollut niitä hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen siitä, että aurinkolasien takaa ei näy valuneet ripsivärit. 

Olen viettänyt ihania iltoja, öitä ja päiviä. Pussaillut riippukeinussa keskellä ei mitään, uinut aalloissa, humaltunut näköaloista ja seurasta, rakastunut, pettynyt, reissannut yksin ja yhdessä, itkenyt keskellä katua, kokenut elokuvamaisia kohtaamisia, viettänyt hetkiä jotka muistan ikuisesti, salamarakastunut, oppinut niin paljon uutta että välillä pää on ollut ylikuumentunut. Olen kirjoittanut monta sataa sivua siitä, millaista on ollut, koska haluan muistaa kaikki ne hetket, ehkä myös ne kamalimmat. Olen myös puhunut ihmisten kanssa asioista, joista en yleensä ikinä puhu. Olen tavannut ihmisiä, joita en olisi ilman tätä irtiottoa todellakaan tavannut. Olen myös ollut epämukavuusalueella VUODEN ajan. Oppinut käymään yksin kahviloissa, lounaalla ja juomassa viiniä puistokahviloissa. Ja sanomaan hei tarvin apua, en ymmärrä, en osaa hoitaa tätä. 

Uskallan nykyisin myös sanoa joo kirjoitustöille ja olen sen lisäksi sanonut kaksi kertaa ääneen sen, että haluaisin ehkä joskus vielä kirjoittaa novellikokoelman. 

Vuodessa ehtii rakentaa uuden elämän uuteen kaupunkiin. Täydellinen se elämä ei todellakaan ole. Toisinaan se on ihana, toisinaan ihan puuduttava ja tylsä.

Ihan niin kuin entinenkin elämäni oli. 

—-

I´ve lived in Lisbon for a year now. It has been the best of times, and the worst of times.