Silloin tällöin, aika useinkin, mieleeni tulee asioita, joista haluaisin kirjoittaa. Ärsyttää, että päivässä on niin vähän hetkiä, joina olisi aikaa kerätä ne pirstaleiset ajatuksen rippeet kokonaisiksi kirjoituksiksi. Niin vähän aikaa tehdä yhtään mitään mielekästä. Vielä enemmän ärsyttää se, että kun itkuhälyttimestä kuuluu ää tai kun kello tulee puolen yön, havahdun siihen, etten taaskaan ole tehnyt mitään, mitä ajattelin haluavani tehdä ”omalla ajallani”. Sen sijaan koomaan koneen ääressä tai katson telkkaria. Kesän aikana olen ryhdistäytynyt ja jopa lukenut pari kirjaa. Aika hiljaista sen sijaan on ollut oman tekstin tuottamisen saralla. Enkä tarkoita vain tätä blogia (joka on tauolla..) vaan minulla on aina ollut tapana kirjoittamalla selkeyttää epäselviä ajatuksia ja pukea epämääräisiä tunteita selkeämpään muotoon. Nyt kun ei ole ollut siihen aikaa eikä energiaa, tuntuu että hukun epämääräisyyteen.

Hukun epämääräisyyteen. En osaisi sitä paremmin kuvata vaikka yrittäisin. Äitiys tuntuu tosi luonnolliselta. Samalla kuitenkin ahdistaa se, etten saa mitään aikaan. En saa ajatuksista kiinni. Joinain päivinä tuntuu, etten ole ajatellut yhtään kokonaista ajatusta ja silti pää hajoaa kaikesta sekavasta sisällöstä. Aina on joitain asioita hoitamatta ja tekemisiä tekemättä ja unohdan yli puolet siitä, mitä piti tehdä ja kenelle soittaa ja voiko sinne mökillekään nyt mennä marjoja poimimaan, kun en ole sopinut siitä etukäteen? Päivät kuluu pikkujätkän rytmissä ja sitten onkin jo taas ilta ja mitä minä olen tehnyt? Ruokaa olen tehnyt. Ja ulkona käytiin. Unohdin laittaa pyykkikoneen päälle eikä enää viiti, kun sitten pitää valvoa, että saa ne ripustettua. Ystäviä en ole nähnyt. Tosi moni ystävä, jolla ei ole lapsia, on kadonnut jonnekin ja lapsellisia ystäviä on tosi vaikea nähdä, koska lapsilla on aina päiväuniaika eri aikaan tai on jotain muuta syytä, miksi ei nähdä. Ja minä olen niin saamaton käymään missään lapsiperhetoiminnoissa enkä just nyt yhtään jaksaisi jutella toisten äitien kanssa.

Ahdistaa se, mikä minusta on tullut. Olenko aina ollut näin jyrkkä mielipiteissäni? Äitiys on niin herkkää aluetta, että aina onnistun jotakuta loukkaamaan, kun perustelen omia valintojani. Tai pahoitan oman mieleni, kun joku muu teilaa minun näkemykseni siitä, miten lapsia hoidetaan, missä niitä nukutetaan, mitä niille syötetään ja kuinka pitkään niitä imetetään. Näistä syistä olen vältellyt monia tuoreita äitejä, ettei syntyisi konflikteja. Näistä syistä olen saattanut lakata seuraamasta jotain blogia (ja joihinkin olen rauhoituttuani palannut takaisin).

Eikä minun ollut edes tarkoitus nyt valittaa siitä, miten päivät vain menevät ja aika kuluu ja kohta elämä on ohi eikä minusta ole mitään jäljellä. Tarkoitus oli selkiyttää ajatuksia kirjoittamalla, mutta olen liian väsynyt saamaan mitään tolkkua mihinkään. Harmittaa ne pyykit. Olisi pitänyt jotain pestä. Vauvakirjaakin pitäisi kirjoittaa.

Joinain päivinä ajattelen, että olen masentunut. Toisina pakahdun onnesta. Eikä näiden tunteiden välille tarvita edes yön yli nukkumista, pari minuuttiakin riittää.

Ostin itselleni värityskirjan. ”Väritä itsellesi mielenrauhaa”. Tuolla se on jo viikon ollut hyllyssä. Josko tänään sen avaisin. Jos jaksan.

(Ärsyttää myös se, että tosi moni muu äiti täällä Lilyssä tuntuu osaavan kirjoittaa tosi hyvin siitä, miltä minusta tuntuu.)