”Se, että on erityisherkkä, ei ole heikkous, ei mikään vika. Päinvastoin, se on vahva merkki siitä, että käsittää enemmän ympäristöstään ja elämän ulottuvuuksista kuin monet muut.” – Prinsessa Märtha Louise

Olen täällä blogissa kertonut joskus aiemmin olevani erityisherkkä. Aiheen ympäriltä olen lukenut muistaakseni vain Elaine M. Aronin perusteoksen Erityisherkkä ihminen. Joitakin vuosia sitten aiheesta kirjoitettiin ja puhuttiin niin paljon, että se alkoi tulla jo korvista ulos. Tuntui myös siltä, että suunnilleen kaikki tässä maassa ovat erityisherkkiä, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Toki herkkyyden kirjo on laaja. Erityisherkkyys ymmärrettiin myös tahallaan väärin, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Joka tapauksessa Aronin kirjan lukemisen ja erityisherkkyystestin (löytyy kirjan lisäksi täältä) tekemisen jälkeen tuntui siltä kuin taakka olisi pudonnut sydämeltä. Monet asiat, joita olin tuntenut jo hyvin nuoresta saivat selityksen. Niin kävi myös Norjan prinsessa Märtha Louiselle sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 30 ja tehnyt tuon testin. Tänä kesänä luin vihdoin Märtha Louisen ja Elisabeth Nordengin Herkäksi syntynyt -kirjan (2019). Paikoitellen kehnosta suomennoksesta huolimatta se antoi paljon ajateltavaa ja vielä enemmän samaistumispintaa.

Olen seurannut Märtha Louisen elämää siitä lähtien, kun hän täytti 30 syksyllä 2001. Katsoin hänen ja Ari Behnin häät äitini kanssa livenä Yleltä toukokuun lopulla 2002. Siitä lähtien minulle on ollut täysin selvää, että jos joskus menen naimisiin, ainoa oikea ajankohta sille on touko-kesäkuun taite. (Hellin tuota ajatusta edelleen mielessäni, vaikka en välttämättä halua koskaan avioitua ja minkätahansalainen hääpäivä olisi erityisherkälle ihmiselle kaikkine tunteineen ja jännityksineen kuormittavaa. Myös läheisen häät voivat olla sitä ja siitä lisää myöhemmin). Märthassa on ollut jotain, mikä on resonoinut minussa ja yksi tekijä saattaa olla juuri erityisherkkyys.

Hassua, että Elaine M. Aron kehitti erityisherkkyystestin vuonna 1996. Se oli minulle suurten tunteiden vuosi, eritoten sen loppupuoli. Olin tuolloin kuudesluokkalainen esiteini ja tunsin ensimmäiset kunnon ahdistukseni ja koin jonkinlaisia paniikkikohtauksen esiasteita. Tuo aika, syksy 1996 on piirtynyt jotenkin todella vahvana mieleeni kaikkine tunteineen ja tapahtumineen. Tuona syksynä lähipiirissä oli kaksi kuolemantapausta, joista toinen oli lapsi, toinen vanha mies. Surin molempia paljon enemmän kuin kenenkään kuolemaa aiemmin. Herkkyys otti suuren loikan eteenpäin, lapsesta oli muotoutumassa nuori. Toki olin jo vuosia aiemmin tuntenut asioita, jotka jälkeenpäin olen asettanut erityisherkkyyden otsikon alle. Musiikki koulun discossa, joka oli liian kovalla, oli noh, liikaa minulle. Kun kaverit jäivät kerran koulutaksista, eivätkä moikanneet mennessään (inhoan sydämeni pohjasta ihmisiä, jotka eivät osaa tervehtiä!), itkin sitä vanhemmilleni.

Märtha Louise kirjoittaa, miten erityisherkkyys on hänen suuri lahjansa. Herkkyys tekee luontoelämyksistä voimakkaampaa, musiikkiesityksistä nousee uusia nyansseja, elokuvat saavat kyyneliin. Se herkkyydessä onkin juuri upeaa, että pienet asiat sykähdyttävät ja tekevät onnelliseksi. Siinä missä joku muu hiihtää talvisen metsän läpi hiki selässä sivuilleen vilkuilematta, erityisherkkä rekisteröi lumen kaarelle painamat puut ja valkoisen taian (vaikka pitää myös huolen siitä, että hiihto on urheilua, ei sukset jalassa laahustamista 😀 ).

Erityisherkkyyden haittapuolena on näiden tunteiden kääntöpuoli. Kun kauneus koskettaa, niin tekee kipukin. Surussa sitä rämpii varmasti syvemmällä, kun moni muu. Menee toisen tunteisiin ja tuntee syvää empatiaa läheisensä menettäneitä kohtaan, eikä mene hautajaisiin juoruamaan sukulaisten kanssa ja kailottamaan omia asioitaan. Osallistuin tänä kesänä eräisiin hautajaisiin ja pidin visusti huolen siitä, että menen sinne oikeassa, levollisessa mielentilassa. Ahdistuneena en olisi voinut matkaan edes lähteä. Tapahtumaa edeltävän viikon sain olla maalla ja latautua luonnossa. Saavuimme tapahtumapaikalle juuri ennen sen alkua. Sain kävellä suoraan kappeliin kohtaamatta ketään. Pääsin omaan kuplaani hetkeksi, ennen kuin tunteet alkaisivat urkumusiikin myötä lähteä liikkeelle. Myös Märtha ja Elisabeth neuvovat kirjassaan vetäytymään omaan kuplaan, johon muilla ei ole asiaa. Tämän voi tehdä vaikka julkisissa työmatkaliikenteessä. Pienillä teoilla on erityisherkän ihmisen tunnekuorman pienentämisessä iso merkitys. Kirjan lopussa on myös erilaisia harjoituksia, joista osaa aion kokeilla.

Tähän kesään on mahtunut myös yksi erittäin ihana perhetapahtuma. Minusta tuli täti ja siskoni vihittiin avioliittoon ennen lapsensa kastetta. Etukäteen pelkäsin hieman, kuinka suuria tunteita sitä kokeekaan noin ainutlaatuisessa tilanteessa. Jännitin sitä etukäteen jonkin verran. Heti kirkon pihassa huomasin, ettei minua itse asiassa jännitä enää yhtään. Vaikka liikutuin kirkossa, en vuodattanut kyyneltäkään, mitä ihmettelin itsekin. Kävikin niin, että tunteet kuohuivat vasta jälkeenpäin, seuraavina päivinä. Olin aivan loppu ja tulin hieman kipeäksikin. Niinhän monesti käy, kun jännitys laukeaa. Tunteiden myllätessä mietin myös, tulenko koskaan saamaan sitä touko-kesäkuun taitteen päivääni, jolloin olisi minun vuoroni astella papin eteen kauniin puutarhan keskellä. Minkälaisia juhlia elämällä on minulle luvassa, vai onko valmistumisen jälkeen enää mitään? Sitähän Sinkkuelämää-sarjassakin aikoinaan pohdittiin. Mistä sinkkua tullaan onnittelemaan ja kuka hänelle tuo lahjoja, kun koulut on käyty, eikä kihlajaisia tai häitä ole näköpiirissä.

Kuluneet viikot ovat olleet tunnepitoisia, mutta nyt on ainakin toivottavasti luvassa tasaisempaa. Märthan ja Elisabethin kirja tuli juuri oikeaan saumaan. Eikös niin käy kaikille kirjoille? Ihminen hakeutuu sellaisten asioiden ja tiedon ääreen, joita tarvitsee juuri sillä hetkellä.

Iloa viikkoosi!

Love,

Maija

XO