Saako ystävää kadehtia?

Nuori mies pääsi opiskelemaan haluamaansa alaa yliopistoon monen yrityksen jälkeen. Osa ystävistä oli iloisia hänen puolestaan, osa ei reagoinut oikein mitenkään tai kummallisella tavalla. Harvan suusta kuuluivat sanat: Onneksi olkoon! Hieno juttu!

Nainen matkusti pitkän säästämisen jälkeen unelmiensa kohteeseen toiselle puolelle maapalloa. Kaikki ystävät eivät olleet tästä iloisia. Eräs oli niin kateellinen, ettei saanut toivotettua ystävälleen edes yksinkertaisesti: Hyvää matkaa!

Ystäväporukka kokoontui illanviettoon yhden kotiin drinkkien äärelle. Se kenen luona kokoonnuttiin, oli muutama kuukausi sitten ostanut ensimmäisen oman asunnon arvostetusta kaupunginosasta. Toinen ystävä seurusteli onnellisesti oltuaan vuosikausia sinkkuna. Mitä teki kolmas ystävä? No, arvanette, ettei hän ainakaan voinut olla iloinen ystäviensä puolesta. Kun ilta eteni ja drinkkilasit tyhjenivät, hänen juttunsa muuttuivat vähintäänkin omituisiksi. Kaiken takana lymysi kateus. Yhtäkkiä hän olikin täysin kykenemätön näkemään sitä hyvää, jota hänellä itsellään oli. Eivät hänenkään asiat huonosti olleet. 

Kuinka paljon kateutta ystävältä pitää sietää? Missä menee raja? Saako ystävää kadehtia?

Edellä kuvaamani tapaukset ovat muunnelmia oikeista tapahtumista, joita olen ollut todistamassa tai joista minulle on kerrottu. Tällaisten tapahtumien kautta tulee pohdittua kateutta. Usein unohtuu, että kateus on täysin luonnollinen tunne. Kaikki tuntevat joskus kateutta, eikä siinä ole mitään omituista. Se sen sijaan on omituista, jos ei pysty olemaan ystävänsä puolesta onnellinen. Onko se silloin aitoa ystävyyttä? Vai onko kyse vain siitä, että toisen saavutus hiertää jotain itsessä? Unelmien opiskelupaikka tai matka saattaa nostaa pintaan omat toteuttamattomat unelmat. Joku toinen kykeni säästämään tai hänellä oli tahtotila päästä haluamaansa korkeakouluun ja aikaa lukea pääsykokeisiin. Tämä hiertää ihmistä, jolla näitä mahdollisuuksia ei ollut. Joka tapauksessa kateus ystävyyssuhteessa on asia, joka syö hyvinvointia ja ystävyyssuhdetta. Eikö ystävän puolesta pitäisi pystyä olemaan onnellinen? Jos aistii ystävässään jatkuvan kateuden, voi olla vaikeaa ylläpitää sellaista ystävyyssuhdetta.

Oman kokemukseni mukaan kateus liittyy usein huonoon itsetuntoon. Tämä Ylen reilun parin vuoden takainen juttu näyttäisi vahvistavan asian.Jos kokee itse olevansa reppana, on vaikea sietää muiden rohkeutta.

Jokainen tuntee kateutta, mutta jos kadehtii ystäviään kaikista heidän onnistumisistaan tai saavutuksistaan, pitäisi katsoa peiliin. Kuten Ylen jutussa sanotaan, lähes aina negatiiviset tunteet ovat merkki siitä, että jossain asiassa on työstämistä. Huvittavaa on jutun mukaan myös se, että kateellinen purkaa herkästi pahaa oloaan somessa, mutta myös korostaa siellä omaa onneaan. Omasta onnesta kyllä pidetään meteliä, mutta muiden onnea ei kestetä. Melkoisen lapsellista.

Eräs suomalainen Monacossa asuva moottoriurheilija sanoi haastattelussa aikoinaan, ettei ole mitään järkeä kadehtia häntä. Ennemmin voisi kadehtia niitä hannuhanhia, jotka voittavat lotossa miljoonia. Hän tarkoitti sillä sitä, että jo pikkupojasta alkaneella työllä tiensä moottoriurheilun huipulle raivanneen ammattilaisen ansioita on vähän typerää kadehtia. Huipulle on päästy raa’alla työllä, ei sattumalta. Mediassa menestyjän ansioita rummutetaan, mutta harvoin muistetaan rummuttaa kovasta työtä, jonka menestys on vaatinut. Menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa.

Siksi ei kannata kadehtia sitä ystävää tai tuttavaa, joka sai unelmiensa opiskelupaikan tai työpaikan kovan yrittämisen jälkeen. Ne eivät ole suorituksia, jotka lankeavat ihmisille kuin taivaasta pudonneina. Kateuden sijaan voisi työstää tunnetta ja nähdä saavutukset esimerkkeinä sellaisesta, johon voi itsekin pyrkiä.

Jos olet lukenut Rhonda Byrnen Salaisuus-kirjan (The Secret, 2006), muistat ehkä, että siinä puhutaan kilpailemisesta. Kateus ja kilpaileminen liittyvät toisiinsa. Jos kokee tarvetta kilpailla siitä, kuka on rikkain, laihin, tai kaunein on enemmän alttiina kateudelle, kuin ihminen, jonka ei tarvitse kilpailla mistään. Kilpailulla huono itsetunto saa hetkeksi pönkitystä. Kun on hetken aikaa omassa ystäväpiirissään se, joka on lähdössä hienoimmalle reissulle tai on ostanut kalleimman auton (tai mitä tahansa se sitten onkin, millä kilpaillaan), voi tuntea tyytyväisyyttä. Tällainen tyytyväisyys ei kuitenkaan kauan lämmitä. Aina jossain on joku, jolla on varaa pidempään reissuun tai kalliimpaan autoon.

Aikoinaan olen joissakin omissa ystävyys/tuttavuussuhteissa huomannut ja aistinut kilpailua, ja sanoutunut sellaisesta ajan myötä irti. En halua viettää aikaa seurassa, jossa ei ole hyvä olla. En enää ikinä anna ihmissuhteiden nakertaa hyvinvointiani. Minun ei tarvitse kilpailla mistään. Kilpailu kuuluu urheilukentille, ei ystävyyssuhteisiin. Salaisuuden mukaan maailmassa on rajaton määrä kaikkea: materiaa, vapaita miehiä ja naisia, matkoja, työpaikkoja. Jos kilpailee, tarkoittaa se, ettei ihminen usko näin olevan. Jos ajattelee, että vapaita miehiä on vain rajattu määrä, silloin heistä täytyy kilpailla muita naisia vastaan. Jo pelkkä ajatus kuulostaa hullulta, vai mitä?

Lopuksi vielä se kaikkein tärkein. Paras perintö, jonka kotoa voi saada on hyvä itsetunto. Kun tuntee itsensä ja näkee sen hyvän, mitä itsellä on, ei tarvitse olla kateellinen kenellekään. Tästä päästäänkin toiseen tärkeään asiaan eli kiitollisuuteen. Kiitollinen mieli ei kadehdi muiden materiaa tai saavutuksia. Kiitollisuuden harjoittamisen voi aloittaa vaikka heti. Se kun on aika helppo ja halpa tapa tulla onnelliseksi ihmiseksi.

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo Mieli

Lidlin vaatekohu sai voimaan pahoin – milloin muotiteollisuudessa herätään?

Viime vuosina muotiteollisuudessa on riittänyt kohuja. Rana Plazan romahdus 2013, Zaran vaatteiden teettäminen Turkissa täysin epäeettisesti, muotiteollisuuden julistaminen maailman 2. saastuttavammaksi alaksi. Maailma hukkuu muoviin, roskaan ja huonolaatuisiin vaatteisiin, joita käytetään jopa maan täytteeksi. Luulisi, että muodin ammattilaisia ahdistaisi. Minua ahdistaa pelkkä uutisten lukeminen.

Viimeinen niitti oli toissapäiväinen uutinen Lidlin vaatteista ja oloista, joissa niitä valmistetaan. Uutinen suorastaan kuvotti! Muotiteollisuuden pitäisi räjäyttää itsensä ja aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä. Kukaan tässä maailmassa ei tarvitse yhtään huonolaatuista riepua, joka on teetetty epäinhimillisissä olosuhteissa. Jos työntekijä ei saa käydä vessassa työpäivän aikana ja häntä pahoinpidellään työpaikalla, ollaan tultu pisteeseen, josta alemmas ei enää voi päästä. Ei kerta kaikkiaan. Nyt on peiliin katsomisen paikka. Asioiden täytyy muuttua! Niin halpismerkeillä kuin designertaloissa (koska ollaanpa rehellisiä, designermuoti ei ole sen eettisempää tai ekologisempaa. Eurooppalaiset hikapajat vain ovat tabu. Siinäpä tutkivalle journalistille töitä!). Vaikka maailmassa lopetettaisiin vaatteiden tuotanto vuosikymmeneksi, jaksan uskoa, ettei kukaan silti jäisi ilman vaatteita.

Päävastuun on oltava muodin suuryrityksillä. Vaatteiden teettäminen alihankkijan alihankkijalla on vienyt siihen pisteeseen, ettei kukaan ota vastuuta mistään. Tähän tarvitaan myös lainsäädäntöä. Täysin luokattoman huonolaatuisten vaatteiden ja asusteiden valmistaminen on ympäristörikos ja tehtävä mahdollisimman vaikeaksi, mieluiten mahdottomaksi toiminnaksi. Jos merkki ei täytä tiettyjä laatustandardeja, on aika laittaa lappu luukulle. Miten jonkun halpamuotiketjun toimitusjohtaja voi nukkua yönsä? Tai suunnittelijat? Jokuhan ne kaikkein huonolaatuisimmatkin vaatteet suunnittelee! Mitä halpaketjut aikovat tehdä sen eteen, että maailma pelastuu? Heiltä pitäisi alkaa vaatia konkreettisia toimia viherpesun sijaan. Maailma ei tarvitse Conscious-mallistoja, vaan paljon vähemmän ja laadukkaampaa tarjontaa.

Sitten me kuluttajat. Niin kauan kuin me shoppailemme kaikenmaailman primarkeissa, henkkamaukoissa ja ginatricoteissa, mikään ei muutu. Jos ekologiset vaatteet ovat vain pienen piirin näpertelyä, se ei maailmaa muuta. Minun tajuntaan ei ole koskaan mahtunut se, miksi ostaa vaatteita, jotka jo uutena näyttävät ja tuntuvat kamalilta. Tai sitä, miksi ostaa vaatteita joita käyttää kaksi kertaa ja sitten heittää ne Uffin laatikkoon/roskiin. Ymmärrän sen, että parikymppisillä ja sitä nuoremmilla oma tyyli vasta hakee muotoaan. Kun vaatteet ovat halpoja, kynnys ostaa niitä on liian matala. On helppo tehdä hutiostoksia, jos t-paita maksaa 2 euroa tai mekko 9. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, pitäisi oman tyylin löytyä. Ostamiseen pitäisi tulla enemmän järkeä ja harkintaa. Kaikkien kannattaisi ensin tutkia, saisiko tietyn vaatteen tai asusteen käytettynä jostain. Jos ei, osta sitten paras, jonka omalla rahalla saat! Osta vain vaatteita, joita rakastat niin paljon, ettei niitä tarvitse heittää pois! Jos jokin vaate kyllästyttää, laita se kaappiin odottamaan hetkeä, jolloin sen näkee uusin silmin. Muodissa harvoin keksitään enää mitään uutta. Siksi vaate, joka ei juuri nyt olisi ajankohtainen, tulee kyllä muotiin taas uudelleen.

Näin 34-vuotiaana muotia ajattelee myös hieman eri tavalla, kuin 24-vuotiaana. Olen huomannut, että muoti ja etenkin pintatrendit ärsyttävät mua vuosi vuodelta enemmän. Seuraan tiiviisti muutaman kotimaisen ja muutaman ulkomaisen brändin mallistoja, sellaisia joiden linja miellyttää minua. Muuten muoti on minulle nykyisin aika yhdentekevää. Ihmetyttää, miten moni jaksaa juosta muodin oravanpyörässä. Myös viimeisen noin neljän vuoden muotivirtaukset ovat lähinnä kauhistuttaneet. Rumuuden ylistys ala Vetements. Alessandro Michelen Gucci, jossa kaikkia kuoseja voi (mukamas) yhdistää keskenään ja lopuksi kuorruttaa look jättimäisillä logoilla. Rumuuden ylistystä se sekin on! Kaipaan palavasti Frida Gianninin ajan Guccia. Silloin merkin mallistoja tuli seurattua tarkasti, mutta Michelen tulon jälkeen Gucci lähinnä kuvottaa. Pahinta on se, että Michelen Gucci on mielestäni roskaa, jolla ei ole tulevaisuudessa arvoa. Se on vain ylikuumentunut kupla, joka poksahtaa hetkenä minä hyvänsä. Jos nyt ei ole vielä poksahtanut, niin ainakin alkanut vuotaa.

Myös muotilehdistö tympii. Yhdellä sivulla rummutetaan kestävän kulutuksen puolesta ja seuraavalla esitellään krääsää ja halpoja vaatteita (kuten eräissä suomalaisissa lehdissä). Aika mielenkiintoinen ristiriita. Mikä on muotilehtien tulevaisuus? Nykyisin ohitan yhdellä vilkaisulla kansainvälisten muotilehtien rivistön kaupassa ja keskityn mieluummin meditointiin, joogaan, mindfullnesiin ja henkisyyteen keskittyviin julkaisuihin. Näistä aiheista kirjoitan toki jo työnikin puolesta, joten ne kiinnostavat. Totta kai ihmisen mielenkiinnon kohteet muuttuuvat matkan varrella. Ehkä sekin on aikuisuutta, että pinnallisemmat asiat kiinnostavat yhä vähemmän.

Ja vielä lopuksi: tämän postauksen kuvatkin ovat kierrätyskamaa muutaman vuoden takaa. Päälläni näkyvä mekko on Ivana Helsingin mallistosta. Olen myös yrittänyt myydä sitä. Mekkoa pitäisi hieman lyhentää. Ehkä sitten käyttäisin sitä enemmän.

Maija

XO

Muoti Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta Vastuullisuus