Mistä kertoo se, että pyykkikorit tursuaa, nurkissa on vielä purkamattomia kasseja puolillaan kompassia ja kenkiä sekä silmäpussit roikkuvat noin polvissa asti? Partioleiristä tietysti.

Kuten viime kesänä, tälläkin kertaa kersa lähti mukaan, sillä lomaruletissa napsahti äitille ja isille lomat eri ajoille. Päivähoidon kannalta erinomainen, mutta yhteisen tekemisen kannalta ei niin mahtava juttu. Silmäpusseista on kyllä kiittäminen ihan itseään ja sitä, ettei malta mennä kotona ajoissa nukkumaan, vaan selailee Tallinnan Spa-hoitoja, häihin kuskattavia viinejä ja muuta kaikkea kivaa yömyöhään. Purkamattomia tavaroita taas ei vaan jaksa, jos niitä ei kerralla saa paikoilleen. Ehkä jo huomenna. Ehkä.

Leiristä selviydyttiin tänäkin vuonna vain vähillä ruumiin- ja sielunvammoilla. Suurin näkyvä taitaa olla lapsen palohaava sormessa, sillä kukapa se nyt uskoisi 78 kerralla, että trangia on kuuma. Kai tuosta lapsesta on joku varas tulossa, kun se systemaattisesti polttaa sormejälkiään pois. Tämän vuoden leiri oli luksusta viime vuoteen verrattuna, sillä pääasiallisesti nukuimme herran kanssa mökissä. Siis sellaisessa 3x3m kopissa, jossa oli kahdet kerrossängyt, pöytä ja kaksi hyllyä, ei juuri muuta. Hyvin sinne sisään sulloi kuitenkin aikuisen ja lapsen nukkumaan sekä rattaat säilytykseen. Ensimäinen yö nukuttiin teltassa, mutta to-del-la katkonainen yö, häiriintyneet tytöt, kauhukohtaus ja ikuisuudelta tuntunut suoraa huutoa-kaksiminuuttinen saivat meidät muuttamaan kymmenen askeleen päähän mökkiin nukkumaan. mun tytöt on niin superreippaita ja pärjääviä, että jäivät ihan mielelläänkin keskenään nukkumaan -ja olin tosiaan ihan lähellä. Viereisissä kahdessa teltassa nukkui myös muita aikuisia, joten keskenään eivät missään nimessä olleet.

Leirin miinukset aiheutti sää ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Olimme siis Oulujärven rannalla vain (linnunteitse) muutaman kymmenen kilometrin päässä Ärjän saaresta ja aiheutti meillekin semipaniikkisen evakuoinnin päärakennukseen sekä neljän tunnin sähkökatkon kesken ruoanlaiton. Leirialueemme ei kärsinyt myrskytuhoja laisinkaan ja raju ukkosrintama vain pyyhkäisi leiripaikan päältä, mutta oli kuitenkin katkonut lähialueella huomattavan määrän puita. Ei mikään pikkujuttu kun suurin osa leiriväestä asui teltoissa. Seikkailijat ja tarpojat kiirehdittiin myös aamupäivän aikana pois saaresta vaikka alunperin heidän piti kotiutua sieltä vasta illalla. Eivätpä olisi päässeet mantereelle.

Torstain rajuilma aiheutti vielä perjantaillekin ongelmia, kun sudenpentujen suunniteltu päiväretki (lue: Pätkän päikkärit) Ärjän saarelle viivästyi puolellatoista tunnilla ja vielä perilläkin ohjelma piti pistää uusiksi poluille kaatuneiden puiden takia. Päde veti kuitenkin torkkua äitin sylissä (juu, kannoin ilman mitän kantovälinettä, piece of cake, hän sanoo sarkastisesti) ja takaisin leiriin palatessa vielä bussissa ja sieltä siirrettynä rattaissakin. Ei siis suurta vahinkoa siinä. Leiriläisetkin nauttivat äkillisesti muuttuneesta ohjelmasta, sillä pääsivät pulikoimaan järviveteen ilman mitään kiirettä ja tiukkaa aikataulua.

Leirin plussat taas muodostavat pitkän listan. Ohjelma oli mukavaa ja myös taapero-soveliasta, mitä nyt hieman harmaita hiuksia aiheutti vuoleskeluosuus, jossa kersa sinkoili eestaas kauhakuormaajansa kanssa.. Muut johtajakolleegat katsoivat mielellään kakaran perään, eikä missään vaiheessa tarvinnut pelätä lapsen häipyneen kauas, kun joka kulman takana oli joku leikittäjä. Myös lapset olivat innoissaan leikkimässä pojan kanssa joka välissä, välillä jopa ehkä liiankin innokkaina. Korvaamatonta apua tarjosi jälleen kerran kummitäti lapsen toisena huoltajana, äiti kun hylkäsi lapsen kahtena iltana nukahtamaan kummitätin seuraan, sillä velvollisuudet sudenpentujohtajana siirtymisvaelluksella sekä luonnenäyttelijänä kutsuivat. Luontaisen roolin minulle tarjosi live-ensiapuharjoitteen hysteerisen potilaan rooli, jonka jälkeen jouduin pitkään tasaamaan henkeäni hyperventiloinnin jälkeen. Se on kuulkaa sitä eläytymistä!

Leiripaikka oli ihana ja siellä oleva ranta erittäin mainio lasten kanssa uimiseen. Vettä oli sudareilla noin napaan asti monta sataa metriä, eli pienenkään kanssa ei tarvinnut panikoida äkkihukkumista. Lasta ei juurikaan tarvinnut kantaa tai pukata rattaissa, vaan rattaat olivat lähinnä päikkärikäytössä. Todella reippaasti heppu juoksenteli kilometrejä päivän aikana ja veti ruokia kuin vanha tekijä. Muutama kiukkukohtaus oli suoraan verrannollinen nälkään tai väsymykseen. Suurinta onnea kuitenkin aiheutti leiriltä löytynyt ihana kesäheila, kenen perään on vielä kotonakin huudeltu ”Mainaa”. Hellun kanssa jaksoi yliväsymyksestä huolimatta remuta ihan viime metreille asti.

Kuvat taattua kännykkäkameralaatua, minulta ja kummitädiltä.