Itsensä hyväksymistä ja sen vaikeutta

Moikka kaikille! 🥰

Ihan pieni pikaesittely itsestäni; olen 50….muutaman päivän kuluttua 51v ja ja… elämä on heitellyt sinne sun tänne. Nyt muutoin tasaisempaa, mutta itsensä kanssa pientä…ok, suurempaakin painia ja hyväksymistä.

Koitan nyt saada tähän kutakuinkin järkevästi koko stroorin, josta kaikki lähti ja missä nyt ollaan.

Eli, sellaiset 7v takaperin sain/palkkasin valmentajan. Ideana oli tiputtaa painoa kunnolla ja lihasta kasvattaa. Siinä sivussa iski rakkaus voimanostoon ja treenaamiseen.

Sain painoa pois kunnolla, ja se näkyi ”uutena” minuna. Myönnetään, että olin nahoissani tyytyväinen. Miksipä ei? Olin saavuttanut sen, mitä halusin. -30kg ja vaatteetkin mahtui, jaksamisen lisänä.

Sitten tapahtui elämä; paniikkihäiriö palaili iskien maahan, masennusta, anopin huonoon kuntoon menemistä ja tietty tuo korona. Epidemia iski maailmaan kunnolla. Vuodessa sain ”tuhottua” tuon työn, tai ainakin näin omassa päässäni ajattelin, tuhosin itseni. Eli ihan käytännössä painoa tuli takaisin, ja treenaamiset paniikin takia pienemmällä. Noin niinkuin ei ehken maailman suurin ja kauhein asia, mitä ihmiselle voi käydä, mutta se, mitä sitten seurasi… sitä nyt puretaan ja opetellaan armollisuutta.

Se, mitä olin omaksunut ja mihin olin oppinut näinä vuosinani valmennettavana…tiukkuutta, kuria, tiettyjä ruokia ja tietty asenne. Ja niissä ei tuolloin ollut mitään pahaa, koska homma oli hallinnassa sekä psyykkisesti että fyysisesti! Ei ruokakammoa tms… kaikki oli ok.

Mutta uusintakierros….eli kun tuon paniikki yms vuoden jälkeen otin taasen yhteyttä valmentajaani, niin koko juttu omassa päässäni oli muuttunut. Olin koklannut jopa muutamaa nettivalmennusta, ja saanut näin kroppani aivan jumiin, joten siksi halusin vanhalle valmentajalleni, joka oikeasti osaa asiansa.

Mutta mutta, niinkuin sanoin, omassa päässäni olikin kaikki muuttunut. Vaikka tiesin, että olin jo kerran onnistunut, niin en luottanut siihen enää. Ja sitten alkoikin itseinho. Peilistä katsoi joku tuntematon, lihava ja vaikka mitä nimiä itselleni keksin! Yksikään ei ollut positiivinen….

Soimasin itseni penkin alle, ja viimekesänä oli enempi sellaisia päiviä, että en kehdannut lähteä edes kauppaan. Halusin vain piiloutua, jopa omalta mieheltäni, pukemalla säkkivaatteita päälleni.

Eli se, mitä oli vinksahtanut, oli ajatus kehosta ja siitä, millainen sen pitäisi olla.

Olen kaikille muille, koko muulle maailmalle kehopositiivinen, ja omaan makuun kaikki ovat kauniita ❤ Mutta itseeni tuo ajatus ei vaan sopinut. Olin oppinut body- kulttuurin niin hyvin, että mikään muu ei olisi kunnollista elämää….. ja jos en siihen pystynyt, niin luuserihan sitä sitten olin.

Syömiset meni ihan överiksi; ensin pihistin kaloreissa ja katsoin, punnistin kaikki…sitten yöllä söin salaa ja samalla itkin. En kehdannut valmentajallekkaan kertoa enää kaikkea ja myönnetään…ekaa kertaa elämässäni taisin sairastua jonkinasteiseen syömishäiriöön.

Ruoasta tuli vihollinen, rakastaja, salarakas ja turvasatama…samalla vihasin ruokaa. Ruoka sai päivästä suurimmat ajatukseni ja ajan.

Perustelin, että miksi saisin syödä ja samaan hengenvetoon; huomenna aloitan taas kunnon kurilla. Se oli joko/tai.

Tässä vaiheessa huomasin itsekin, että kuinka syvällä olin synkkien ajatusteni kanssa ja tästä oli vaan pakko aloittaa jonkinlainen toipuminen. Olin jo aivan liian synkissä vesissä, ja sieltä oli vain muutama vaihtoehto, mutta ainoa järkevä… pois pääsy näistä ajatuksista.

Ja tässä sitä sitten ollaan nyt. Otti tosi lujille pukea nämä vaatteet päälle! Kun mieli olisi halunnut taasen säkkiä laittaa…Plussana tässä sopassa on tuo ikä, kun numeroina se on kuitenkin jo keski- ikä, vaikka ei aina sitä päässä tunnu…. mutta, keski- ikäinen kalkkuna, minkäs teet….ja toisaalta, itsestään tämä ikä on alkanut tuntua hyvältä!

Nyt siis opettelen hyväksymään itseni näin. +20kg ja so what…pitäisi ajatella. Välillä onnistuu, aina ei…. mitä olen opetellut, on armollisuus.

Olla armollinen syömisissä, tekemisessä ja peilikuvaa katsoessa.

Uusi valmentaja on ohjailemassa juurikin tähän suuntaan (voimanostoon hänet palkkasin, haluaisin kisata joku päivä vielä) Ja kuulostaa hullulta, mutta kun itse saan järkkyjä kiksejä siitä, että uskallan juoda ihan normia jogurttia! Tähän asti ovat ne välipalat olleet kaikki proteiinirahkoja. Ja voin sanoa, että monen vuoden jälkeen ne tulevat korvista!

Vaniljajogurtti…miten hyvää… kaikki ruoka ikäänkuin vapautui käyttöön, ja ok, meni alkuun ihan vaan opetellessa peloista ja ajatuksesta: huono ruoka…pois. Oli paljon kiellettyjä ruokia, huonoja jne jne…. joten toki, alku meni syödessä.

Nyt toki haluan kiloja pois jonkin verran, ihan itseni takia ja vaatekaapissa olisi tosi paljon vaatteita 😂 mitkä haluaisin päälleni vielä.

Mutta en halua enää kärvistellä, olla dietillä, pelätä syömistä enkä vihata omaa kuvaa näissäkään kiloissa.

Eli, elämää ja normi ruokaa.. ja välillä herkkuja ja Netflixiä. Voisin sanoa, että olen toipilas ja paranemisprosessi käynnissä.

Voimailua olemme aloitelleet pikkuhiljaa, nyt alkuun paljon vähemmällä määrällä kuin aiemmin. Ennen oli 4 salia/vko ja 3-4 aerobista/vko. Nyt… mennään pikkuhiljaa ja sekin on outoa 😅 Ihminen tottuu näköjään oikeasti kaikkeen, jopa siihen jäätävään työmäärään ja kuriin! Kun siitä yrittää pois, tapahtuu paljon psyykkistä työtä ja mennään syvissä vesissä….

Eli näistä lähtökohdista tätä blogia lähden kirjoittelemaan. Olen blogannut enempi ja vähempi about 12v ja viime vuosiin liittyi niin paljon tuskaa ja vinoutunutta katsontaa, että halusin aloitella ikäänkuin puhtaalta pöydältä tämän nyt.

Rehellisesti ja mitä kuuluu elämään juuri nyt. Mennyt on mennyttä, ja nyt uuden oppimista!

Mahtaako olla muita, ketkä huomaavat yhtäkkiä painivansa tällaisten asioiden kanssa? Jos, niin miten olet päässyt eteenpäin?

With love,

Maarit

Ps. Koko asu from H&M, paitsi lenkkarit from Pretty little thing