Hiljaisia alkuja

Pidin joskus vuosien ajan kirjablogia. Se oli kivaa ja inspiroivaa, mutta blogimaailma muuttui, minä muutuin. Tajusin, etten mitä tutummaksi muut bloggarit tulivat, sitä vähemmän uskalsin kirjoittaa niistä kirjoista, joita siinä elämäntilanteessa olin alkanut lukea. Blogi hiipui. Lakkasi päivittymästä.

Millainen sitten oli se elämäntilanne, jossa luin kirjoja, joista en uskaltanut kirjoittaa? Se oli elämä, jossa minua oli entistä enemmän alkanut vaivata ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Luin hirvittävästi self help -oppaita ja kirjoja, joissa kerrottiin mielen ongelmista. Luen edelleen. Ja vahvana on se tarve laittaa asioita muistiin, että niihin voisi palata myöhemmin. Olemassa on myös se tunne, että näitä ajatuksia ja fiiliksiä pitäisi kirjata ylös, yrittää löytää kaaoksen keskeltä jokin logiikka. Jokin polku, jota pitkin voisi kulkea kompastelematta koko ajan.

Siksi lähdin Yksisarvisjahtiin. Metsästämään onnenhippusia ja neliapiloita. Tai tarkennan: tajuamaan niitä jo olemassaolevia hyviä asioita sen sijaan, että mähmäisin vanhassa kurjassa. Koska minulla on kaikki hyvin. Olen ihan okei työpaikassa, teen sivutoimisesti unelmaduunia, asun tolkuttoman söpössä pikkutalossa hurmaavan aviomiehen kanssa. Olen terve. Juoksen. Tapaan ystäviä. Mutta ajatukset ovat muualla. Tunteet ovat ahdistunutta puuroa joka pyörii ympäriinsä samaa rataa kuin tornado (okei, puurotornado on kiehtova mielikuva, unohtakaa). 

Siinä motiivit kirjoittaa. Miksi sitten blogi? Koska ajattelen, että olen lukenut ahdistuksesta, onnellisuudesta, onnettomuudesta ja hyvinvoinnista niin paljon, että tästä tiedosta riittäisi jaettavaksikin. Että joku voisi bongata hyvän lukuvinkin tai vastaavasti todeta, että joku muukin takoo päätään seinään eikä etene, vaikka on kokeillut samat joogat ja mindfulnessit, syönyt lisäravinteet ja rauhoittavat, ihmitellyt netin terapiatarjontaa ja hukkunut Youtuben self help-videoiden joukkoon. Koska uskon, että en ole yksin.