Olen viime aikoina katsellut elämääni rehellisesti ja huomannut, että olen väsynyt kertomaan itsestäni itselleni tarinaa, jossa kaikki menee hienosti: kiva lapsuus, hyvä koulumenestys, yliopisto-opinnot, kiinnostavia reppureissuja, sitten puoliso, perhe, töitä, liikunta- ja taideharrastus, mukavia ystäviä ja mielenrauhaa henkisistä harjoitteista. Tottahan se on, mutta tarinalla on toinenkin puoli. Tässä siis itselleni jonkinlaisena välitilinpäätöksenä kirjoitettu anti-inspiroiva, rehellinen elämäntarina – se toinen puoli!

Vamhemmillani oli unelmia: löytää itselleen sopiva puoliso, saada lapsia, ja päästä kovalla opiskelulla arvostettuihin akateemisiin ammatteihin. He tiesivät mitä tehdä unelmien saavuttamiseksi. Kaikki unelmat toteutuivat. Lisäksi nuo unelmat sopivat täydellisesti siihen, mitä ihmiseltä yhteiskunnassamme odotetaan, ja takasivat heille hyvän toimeentulon.  Joskus olen äärettömän kateellinen vanhemmilleni.

Minullakin oli unelmia, hyvät lähtökohdat ja paljon potentiaalia. Halusin löytää itselleni sopivan puolison, matkustella vapaasti, auttaa ihmisiä jollain tavalla sekä tehdä taidetta – mikä vain taiteenlaji musiikista runoiluun käy. Totuus on, että kaikki unelmani kuitenkin murskaantuivat yrityksistäni huolimatta. Yritin etsiä sopivaa puolisoa, mutta sellaista ei tullut vastaan tai jos tuli, hän oli jo varattu tai ei muuten vain ollut minusta vakavasti kiinnostunut. Yritin auttaa monissa järjestöissä, vapaaehtoistyössä ja tukiperheenä, mutta tuntui, että teen aina jotain väärin eikä apuni oikeasti hyödytä ketään. Yritin tehdä taidetta, mutta vaikka sain monilta ammattikirjoittajilta ja -taiteilijoilta sekä muutamilta teoksiani ostavilta ihmisiltä innostunutta palautetta käsikirjoituksistani ja maalauksistani, kukaan kustantaja tai vakavasti otettava galleria ei ollut niistä kiinnostunut. Muusikon uran hautasin jo nuoruudessa, kun huomasin, etten pärjää konservatorio-opetuksen paineessa, vaan jäädyn ja epäonnistun tärkeissä esiintymisissä. Yksi unelmistani toteutui hetkeksi: pääsin matkustelemaan neljässä maanosassa vaihto-ohjelman ja silloisen puolison ansiosta, ja ne viikot ja kuukaudet olivat elämäni ihanimpia.

En tiedä, olisivatko unelmani toteutuneet, jos olisin osannut valita viisaampia reittejä, hyödyntää lahjojani paremmin ja antanut todella kaikkeni toteuttaakseni tavoitteeni. Tai jos päinvastoin olisin vain kotosalla ”manifestoinut” ja antanut asioiden tapahtua omalla painollaan. Ehkä. Mutta unelmiini panostaminen täysillä oli vaikeaa, sillä ne olivat ristiriidassa sen kanssa, mitä yhteiskunta ja perhe minulta odotti: järkevä ura ja perhe. Menin siis yliopistoon, mutta koska en tiennyt, mikä haluaisin isona olla, valitsin hölmöjä humanistisia aineyhdistelmiä ja sekalaisia osa-aikatöitä enkä koskaan saanut kunnollista kokopäivätyötä, vaikka hain kymmeniä ellen satoja paikkoja.  Olen myöhemmin opiskellut osa-aikatöiden ja perheen ohella minua oikeasti kiinnostavia asioita, kuten taidetta ja joogaa, mutta toimeentulon kannalta ne eivät ole olleet mitään kultakaivoksia. Olen siis elänyt koko elämäni alle 2000 euron kuukausituloilla.

Olin nuorena vaikutuksille altis – kuten kai me kaikki – ja imin itseeni perheeni käsityksen siitä, että kauhein kohtalo maailmassa on lykätä lastensaatia liian pitkälle ja jäädä yksin. Niinpä otin kumppanikseni ensimmäisen sellaisen ihastuksen, joka oli jollain tasolla suostuvainen sitoutumaan ja perustamaan perheen kanssani. Suhteen kaaduttua omaan mahdottomuuteensa tein saman uudelleen, ja sain yhteensä kolme lasta. Lapset ovat elämäni suurin ja ihmeellisin lahja, mutta siihen murskaantui viimeinenkin unelmani vapaudesta ja matkustelusta.Nykyään olen liian väsynyt tekemään mitään muuta kuin hoitamaan lapsiani yötä päivää, liian väsynyt suunnittelemaan tai edes toivomaan enää mitään.

Koko tämä sotku, joka on elämäni, on vielä kuorrutettu vaihtelevilla masennus- ja hyperaktiivisuuskausilla sekä reaktioillani, joiden avulla nuorempana yritin selviytyä hankalista tilanteista: alkoholin suurkulutuksella, ahmimisella, bulimialla, pakonomaisella seksin harrastamisella… Olen kuitenkin ollut onnekas siinä mielessä, että mitään todella pahaa minulle ei ole koskaan tapahtunut, kaikesta sekoilustani huolimatta. Terapia on auttanut, mutta tärkeintä on ollut ymmärrys elintapojen tärkeydestä: ruokavalio, liikunta, hengitys ja luonto ovat perusta, jonka päällä kamalinkin sotku voi levätä hiukan rauhallisemmin.

Tuntuu vain niin typerältä, että niin hyvistä lähtökohdista voi päätyä tähän. Ihmettelemään nelikymppisenä koko elämänsä turhuutta (jos lapsia ei lasketa, ja heillähän on kuitenkin oma elämänsä, eikä mikään velvollisuus täyttää minun tyhjyyttäni). No, nuorena sitä on melko tyhmä ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, kuten meillä Tampereella sanotaan. Minkäs sille voi.

Univelkaisin terveisin!