Olen vasta pikkuhiljaa alkanut tajuta, että kolmas lapsi on tosiaan täällä jäädäkseen. Ensimmäisiä viikkoja hallitsi vauvantuoksuinen, euforinen uutuudenviehätys sekä yhtäkkinen sosiaalinen ryöpsähdys, kun uuden elämän ihmettä saavuttiin ihmettelemään suvun, ystävien ja naapurien voimin. Toivuin synnytyksestä harvinaisen hyvin, ja parin ihanan viikon ajan elämä oli kukkia ja kakkuja, söpöjä vauvanhaalareita ja täydellisen idyllistä omistautumista perheelle yötä päivää.

Vähitellen arki alkoi valua nurkista sisään. Yöheräilyt alkoivat väsyttää, vauvan ähinä ja röhinä huolestuttaa, sain pikku flunssan, kolmivuotias putosi keinusta ja sai hiusmurtuman jalkapöytäänsä, varhaisteini ilmoitti että koulussa on nykyään ”ihan hirveää”, kotona ”tylsää”ja hän haluaa täten muuttaa isänsä luokse toiseen kaupunkiin.

Tuntuu, että jonglööraan kolmella pallolla: jokaista lasta on huomioitava, ja vaikka kuinka yritän, silti kukaan heistä ei tunnu saavan tarpeeksi tarvitsemaansa aikaa. Vauva on onneksi toistaiseksi kohtuullisen leppoisa tapaus ja nukkuu sujuvasti niin vaunuissa, kantorepussa kuin lapsiperhemetelissäkin. Neljättä palloa, eli muuta elämää, en ole toistaiseksi edes yrittänyt lisätä yhtälöön.

Mutta nyt tosiaan tajusin, että jossain vaiheessa ”muun elämän” palloja on pakko oppia pitämään ilmassa lasten ohessa, sillä kolmas lapsi ei ole tästä menossa minnekään, ikinä! Tai ainakaan pariin vuoteen (paitsi jos Helsingin katastrofaalinen päiväkotitilanne hellittää sen verran, että yksivuotiaalle on varhaiskasvatuksessa tarjolla muutakin kuin varma traumatisoituminen loppuiäksi).

Miten tähän yhtälöön on ikinä (pariin vuoteen) mahdollista lisätä jotain omaa? Siis muutakin kuin kahvihetkiä vauvan nukkuessa tai kirjanlukua imettäessä (oikein mukavia asioita nekin, mutta parinkymmentä kirjaa kuussa alkaa jo olla aika paljon). Jos edes jumppatunnin? Tarvitseeko?

Jossain vaiheessa varmaan tarvitsee. Mutta se, että juuri nyt ei tarvitse olla missään muualla, on myös vapauttavaa. Olen aina pitänyt tärkeänä osallistua edes jollakin tasolla elämään ympärilläni: ollut aktiivinen naapurustossa, osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kaikenkarvaisiin palkattomiin taide- ja hyväntekeväisyysprojekteihin, kantanut huolta kavereista, sukulaisvanhuksista, lähiön lapsista ja lähikaupan kulman romanikerjäläisestä, ja tietenkin olen pohtinut iltaisin oppilaideni edistymistä ja viihtymistä erilaisilla kursseillani ja kantanut vastuuta siitä, että annan parastani kaikilla aloilla, joilla toimin.

Nyt ei tarvitse. Elän vain omalle perheelleni. Ollaan omaan napaan tuijottamisen ytimessä: kaikki mitä teen, tähtää vain oman perheeni hyvinvointiin. Kaikki muut tärkeät asiat saa nyt hyvällä omallatunnolla unohtaa. Ei tarvitse yrittää olla valveutunut eikä vaikuttaa. Pudotan maailman käsistäni ja keskityn siihen, mitä on kodin seinien sisäpuolella.

Toisaalta voisi myös sanoa, että ollaan epäitsekkyyden ytimessä. Sillä näinä viikkoina olen tavallaan luopunut lähes kokonaan minuudestani ja siitä, mikä minulle on myös ollut tärkeää. En tee töitä, harrasta tai jaksa edes miettiä ulkonäköäni. Nyt olen joka hetki äiti, etunimetön olento, joka on olemassa vain suhteessa perheeseensä. Joskus iltaisin lasten mentyä nukkumaan äidin tilalle astuu puoliso, nainen. Mutta hänkään ei ole erityisesti minä, vaan olemassa suhteessa mieheen.

Tällaiseen epäitsekkääseen itsensä kadottamiseen tai itsestä luopumiseen voi suhtautua kahdella tavalla.

Sen voi nähdä traagisena uhrautumisena, jossa heitän hukkaan taitoni ja tietoni ja sivuutan omat tarpeeni niin, että parin vuoden kuluttua jäljellä on vain katkera vanha luuska vailla eläkekertymää. Näin kotiäitiydestä usein julkisuudessa puhutaan (koti-isät sen sijaan ovat arjen sankareita). Ja näin itsekin näin tulevaisuuteni, kun vauva yllättäen ilmoitti tulostaan.

Tai sen voi nähdä nimenomaan vapautena. En määritä itseäni enää työni, tekemisteni tai edes ajatusteni ilmaisun kautta. Olen vain olemassa – ja siltikään en ole vailla tarkoitusta. Olen olemassa antaakseni rakkaimmilleni aikaa, ravintoa ja rakkautta. Toki pikku lisukkeena tähän tulevat ruoka- tiski- kauppa- pyykki- ja siivousaiheiset askareet, mutta toistaiseksi minulla on varaa olla runollinen, koska mies on kotona hoitamassa niitä. Päivät kulkevat vuorotellen pyykkiä viikaten, ja ruokalistoja suunnitellen. En ole vastuussa pomolle enkä asiakkaille, vaan saan tehdä kaikki ratkaisut itse juuri niinkuin huvittaa. Syväsukellus perhe-elämän koko kirjoon on haastava homma, mutta kuitenkin niin ihanan selkeästi rajattu, konkreettinen kokonaisuus. On turvallinen ja selkeä olo.

Toistaiseksi valitsen tämän jälkimmäisen näkökulman. Olen joka päivä niin ihmettyneen kiitollinen kolmesta tyttärestäni ja miehestä vierelläni, etten kaipaa juuri muuta. Tai no, mitä nyt hieman selailen matkailulehtiä, luen sielu väristen kirjoja pelottomista naistutkimusmatkailijoista ja näen painajaisunia, joissa tärkeimmät työni heitetään unohdettuina katuojaan ja ankara opettaja paasaa toruen minua ammatillisesta laiskuudestani. Eli saattaahan se olla, että jossakin vaiheessa repeän, pakkaan lapset mummolaan ja laukut täyteen hellemekkoja ja häivyn (hetkeksi) etsimään taas itseäni.

Mutta sitä odotellessa… Omistautuneena kotiäitinä mennään. Tällä hetkellä kodin ulkopuolelta kaipaan vain ystäviä, ja he ovat onneksi jaksaneet toistaiseksi täällä rampata. Katsellaan sitä jumppatuntia sitten, kun vauva oppii syömään pullosta.

Se, että minulla on kolme lasta tuntuu nyt maailman luonnollisimmalta ja oikealta, vaikka vielä vuosi sitten en olisi voinut moista kuvitellakaan. Juuri nyt on vaikea enää kuvitella, millainen elämämme olisi ollut, jos olisimme päättäneet keskeyttää raskauden; varmaankin toisella tavalla hyvä. Silti ajatus siitä, että tätä vauvaa ei olisi olemassa, tuntuu nyt aivan absurdilta ja kipeältä. ”Vain” kaksi lasta perheessämme tuntuisi jopa jotenkin liian vähältä! Näin sopeutuvainen on näköjään ihminen.

Ja niin pienestä on ihmisen elämä kiinni: siitä, että satuimme harrastamaan seksiä juuri sinä päivänä, että juuri ne solut sattuivat yhdistymään, että kierukka sattui pettämään, että en varannutkaan aikaa aborttiin.

Olisi todella houkuttelevaa ja söpöä ajatella, että tämä lapsi todella halusi maailmaan, sinnikkäästi ehkäisystä huolimatta. Että juuri tämän lapsen oli tarkoituskin syntyä. Olisiko niin, että kaikella on tarkoitus, kuten moni minulle raskausaikana sanoi? Onko tarkoitus sillä, että joku päättää rakastella jonkun kanssa juuri tiettynä päivänä, tai että jotakuta ei huvita, sillä että joku laskee päiviä hedelmöittyäkseen ja joku toinen taas tekee abortin, onko tarkoitus sillä että lapsia syntyy, lapsia kuolee, puu kaatuu, ruohon siemen itää, sukuja ja kokonaisia kansoja nousee ja katoaa, sotia syttyy, maa järisee, uusia koteja rakennetaan, joku löytää parin Tinderistä ja toisaalla joku naitetaan serkulle?

Jotenkin en usko. Kaikella ei ole ”tarkoitusta”, vaan asioita tapahtuu, tunnettujen ja tuntemattomien luonnonlakien puitteissa, ihmisjärjelle käsittämättömien laajojen syy-seuraussuhteiden verkostossa. Joihinkin asioihin voimme vaikuttaa ja toisiin emme. Kaikella – myös ihmisellä – on vain se merkitys, jonka itse annamme. Juuri siksi annettu merkitys, kuten jokaiselle tänne syntyneelle ihmispennulle kuuluva jakamaton ihmisarvo, on niin tärkeä: se on ainoa, mikä meitä suojelee. Se riittää filosofiaksi minulle.

Sattumaa tai kohtaloa, tämän lapsen syntymä tuntuu silti ihmeeltä. Että saimme pyytämättä lahjaksi jotain näin kallisarvoista, täydellistä ja kaunista. Kyllä, kärsin siitä hyvästä raskausajan ja jouduimme toistaiseksi luopumaan monista suunnitelmista. Mutta enää se ei tunnu ollenkaan isolta asialta. Uusi lapsi tuntuu.

Keinun elämän laineilla, annan virran viedä. Nyt se on johdattanut minut perhe-elämän suvantoon. Hyvä niin.