Kuinka päähenkilön käy?


Toisinaan, aurinkoisina päivinä, kiipeän työpaikan ylimpään kerrokseen mistä näkee Helsingin yli. Ei minulla töiden takia sinne oikeastaan mitään asiaa ole. Se on  johdon kerros. Mutta ylimmän kerroksen hissiaulassakin on isot ikkunat. Sieltä näkee kuinka keväällä kirkkaana päivänä  aurinko valuu kaupunkiin ja saa talot ja niiden katot hohtamaan. Kai sillä talvella on se hyvä puoli, ettei muuten ymmärtäisi tuijotella keväällä sitä kaikkea valoa. Ei olisi ehtinyt välillä sitä unohtaa. Ajattelen joka kevät: ”Onpa ihmeellisen kirkasta. Onko koskaan keväällä ollut näin kirkasta ? Olenko ikinä huomannut tätä aiemmin ?” Vuodessa sitten aina unohdan ja keväällä jälleen yllätyn.

Valoa tuijottaessa on vähän vaikea olla huolestunut mistään. Ja kumma kyllä ;vuosi vuodelta on ylipäätään vaikeampi olla huolissaan , huolestuttavistakaan asioista. Ainakaan kovin pitkää aikaa. Koska ei vain viitsi. Olen yllättänyt itseni ja muuttunut vuosien mittaan huolestujasta sellaiseksi , joka miettii : ” Ehkä se ei oikeastaan olekaan niin kuin pelkäsin, tai niinkuin pelotellaan; otsikoissa , ja keskusteluissa ja ISOILLA kirjaimmilla.”

Kun olin nuorempi jäin ajoittain huolivuoren nujertamaksi.  Henkeä ahdisti ja sydäntä kylmäsi. Kylmähiki hiipi takaraivoon ja teki kädet voimattomiksi milloin mistäkin syystä. Ei se huolivuori tietysti koko elämää koko ajan täyttänyt ,( vaikka ehkä päiväkirjasta olisi voinut niin ajatella), mutta lista huolestuttavista asioista oli varsin pitkä: Ilmastonmuutos ja opiskelupaikka ja pärjääminen ja tulevaisuus ja ”Mikä on se punainen lanka ja oma juttu?” ja olenko vain aina huonompi kuin muut (kaikessa)  ja rakastaako kukaan ikinä ja ja kaikkea sitä. Ja nykyisin varmaan lisäisin listaan vielä koronan.  Vanhenemisessa on omalla kohdalla ollut, kummallista kyllä, sellainen hyvä puoli, etten oikein jaksa enää niin huolehtia. Kukaan teini-ikäinen ei ole varmaan ikinä kadehtinut keski-ikäisiltä mitään, mutta jos olisin tähän päivään nähnyt, olisin kadehtinut nykyiseltä itseltäni  huolien pienentymistä. Ei niin että maailma olisi yhtäkkiä muuttunut ongelmattomaksi, mutta en vain ole enää jaksanut niin keskittyä  kaikkiin mahdollisiin uhkiin.


En ole tainnut koskaan lukea aiemmin kirjoja , jotka kuuluvat sarjaan ”elämäntaito-oppaat”. Jotenkin kamala nimikin. Voisikohan ne nimetä uudestaan , kun kai niillä kuitenkin  on hyvä tarkoitus? Mutta koska kirjalla oli hyvä nimi luin tämän:  Saku Tuomisen : Kaikki on hyvin- Riippumatta siitä miten kaikki on. Erikoinen väittämä. Kirja oli kaikkiaan ihan iloinen yllätys,vaikka taidan pitää useamman vuoden tauon tas ennen seuraavaa elämäntaito-opasta. Kirjassa kerrotaan miehestä ,joka  kertoi alkaneensa suhtautumaan elämään kummallisella tavalla sairastuttuaan vakavasti ja sitten selvittyään siitä. Hän ajatteli sairauden jälkeen olevansa elämässään vähän kuin elokuvassa. Hän seurasi kiinnostuneena mitä päähenkilölle , eli hänelle itselleen, seuraavaksi tapahtuu ja miten päähenkilö , eli hän itse, mahdollisesti siitä selviää. Jollain tavalla se teki elämästä aika kevyttä. Tiedän ihan tarkkaan mitä hän tarkoitti. Mietin samaa toisinaan , varsinkin silloin kun tapahtuu jotain yllättävää. Vähän kuin ottaisi askeleen itsestään taakse päin ja katseli kuin elokuvateatterin katsomossa. Jotain samaa on siinä miten  nykyisin suhtauduin joihinkin potentiaalisiin huolivuoriin. Ajattelen niitä vähän etäisinä asioina , jotka ovat kyllä olemassa , mutta eivät niin iholla , että niihin pitäisi reagoida koko ajan. Vähän kuin Tuutikki Muumeissa miettii:” Kaikki on niin epävarmaa, siksi olen niin levollinen. Luulin nuorena , että kyseessä on kirjoitusvirhe kun en ymmärtänyt lausetta. Vasta joitain vuosia  sitten luin lauseen jostain uudestaan ja ymmärsin  viimein, ettei siinä oikeasti ollutkaan kirjoitusvirhettä.

Nuoruudella oli kuitenkin puolensa, huolimatta huolivuorista. Michael Cunninghamilla on kirja Tunnit,  jossa ajatus nuoruudesta  menee suurin piirtein näin. : Vapaus ja onni on sitä ,ettei ole vielä valinnut mitään. Näin on ,kun on nuori ja kaikki mahdollisuudet ovat ikäänkuin auki. Kaikki on tavallaan mahdollista , koska aika on vasta alussa. Ja mitä enemmän valitsee koko ajan kanssa, sitä enemmän ovia joutuu sulkemaan vähän kuin pakosta ,koska kaikkia teitä ei vain ole mahdollista kulkea yhtä aikaa. Ollapa siinä pisteessä, kun vasta miettii mihin sitä hyppäisi. Vaikka huolestuttaisikin.

Ja toisaalta kun ei enää ole siinä hyppäämisen hetkessä , on aika tyytyväinen. Ei tarvitse enää päättää . Osan asioista olen päättänyt ja osa asioista on tapahtunut, vaikka en olekaan päättänyt  mitään. Peli on vähän kuin jo puolivälissä. Ei ole enää niin suorituspaineita ja kaikki vain jotenkin etenee tai oikeastaan kiitää eteenpäin. On tunne, ettei oikein voi enää hävitä tässä vaiheessa täysin  , ja se on jotenkin vapauttavaa. Enkä tarkoita sitä, että olisin saanut kauheasti aikaan kaikenlaista. Sillä ei tunnu olevan kauheasti väliä, vaan sillä ,että on ylipäätään täällä, paikalla, katselemassa kirkasta valoa kaupungissa hissiaulan ikkunoista. Valo läikät lattailla ovat kuin lammikoia. Liplattavat siinä hiljaa ja läikkyvät. Ajattelen kissaa joka voisi jäädä siihen läikkää. Venytellä ja sulkea silmät. Hyristä. Tai katsoa kohti kirkasta valoa ja sokaistua.

Voisin ottaa vaikka tuhatkin kuvaa ihan vain tästä valosta ja kirkasrajaisista varjoista kevään auringossa.

Kulttuuri Mieli Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen

Kohtalo vai sattuma ja venäläiset klassikot


Mitä ne venäläiset klassikot oikeasti  tarkoittivat? Että kohtalo voi olla toisen mielestä sattumaa? Tai sattuma toisen mielestä kohtaloa? Ainakin venäläiset taitavat kutsua näitä kummallisuuksia kohtaloksi. ”Niin oli määrä käydä”. Hetken aikaa haluan olla venäläinen ja saada venäläisen uskon kohtaloon. Asiat näyttävät niin kovin erilaisilta, kun selittää ne kohtalolla. Länsimaalaiset kutsuisivat sellaisia tapahtumia varmaan sattumiksi. Päivittelisivät kuinka epätodennäköistä jokin oli. Ja kuitenkin se oli tapahtunut. Niin hyvässä kuin pahassa. Lottovoitot ja salamaniskut ”-Kuka olisi uskonut!”

Välillä uutisia lukiessani tai jonkun tutun kummallista tarinaa kuunnellessani mietin : ”Kuinka noin voi oikeasti tapahtua? ” ”Mikään matemaattinen todennäköisyys ei ennustaisi tuota. ” Ja silti kaikkea epätodennäköistä tapahtuu koko ajan ja tavallinen on oikeastaan epätavallista. Kirjojen kohdalla sitä miettii joskus :”Noin ei voisi käydä todellisuudessa!” Kunnes sitten toteaa , että paljon kummallisempaakin käy ihan joka päivä, jossain.

Tohtori Zivagon juonikuvio on juuri tällainen. Epätodennäköisyyksiä tapahtuu ja päähenkilö lähtee niihin mukaan kuin määrättyyn kohtaloon. Tarttuuko hän niihin kuin mahdollisuuksiin vai onko se vain kohtalo joka pakotti hänet tarttumaan niihin? Vai oliko se vain helppo vaihtoehto tarttua siihen mahdollisuuteen joka tuli eteen? Tohtori Zivago menee naimisiin naisen kanssa ,jonka kanssa oli kasvanut, koska se oli helppoa ja odotettuakin. Myöhemmin hän tapaa toisen  naisen; Laran,jonka kanssa kehittyy rakkaustarina ,jota edelleen pidetään yhtenä merkittävimpinä kirjallisuuden klassikoissa. Zivagon raskaana oleva vaimo jää toiseen kaupunkiin ,kun Zivago löytää Laran. Välillä Zivago joutuu siirtymään vallankumousten ja sotien siirtämänä paikasta toiseen ,välillä kohdaten ja välillä eroten naisistaan. Oliko kyse sitten sattumasta, valinnoista vai kohtalosta? Valitsiko Zivago jotain vai kuljettivatko tapahtumat vain häntä päättäväisesti eteenpäin?

En ole kovin lukenut venäläisten klassikoiden suhteen, mutta Tohtori Zivagon olen joskus lukenut. Enkä ymmärtänyt puoliakaan sen merkityksistä ,ennen kuin nyt , kun luin Viv Groskopin ajatuksia kirjasta hänen kirjastaan ”Älä heittäydy junan alle!” Groskop on venäjän kielen maisteri ja Venäjällä asunutkin kirjailija ,joka kirjoittaa kirjassaan raskaan sarjan venäläisistä klassikoista , ja mitä niistä on ajatellut ja löytänyt. Kirjoittaa niistä , koska suorastaan rakastaa niitä ja haluaa kertoa muille ,etteivät ne ole niin mahdottomia kuin niiden maine väittää. Tiivistettynä on ajatuksia ja merkityksiä sellaisista tiiliskivistä kuten Anna Karenina, Jevgeni Onegin ja Saatana saapuu moskovaan.  Vaikka olen sitä mieltä ,että kirjojen tulkinnat ovat aina kovin lukijasta kiinni , samoin kuin taideteosten, oli silti kovin kiinnostavaa lukea mitä joku ,joka on enemmänkin näitä klassikkoja ja ylipäätään kaikkea kirjallisuutta lukenut kuin minä ,näki niissä samoissa kirjoissa ,mitkä ovat itselle jättäneet toisinaan lähinnä hämmentyneen olotilan. Jos totta puhutaan ,en edes usko ,että kirjoittaja tai taiteilija on aikanaan välttämättä tarkoittanut puoliakaan siitä ,mitä myöhempinä vuosina teoksista on tulkittu, mutta eihän se estä tulkitsemasta. Oli kiinnostavaa kuulla ,mitä joku toinen piti teoksen punaisena lankana, mitkä asiat toistuivat aina uudestaan, mitä merkitsi satunnainen kohtaaminen junassa , mikä kaikki oli ennettä siitä ,mitä tulisi tapahtumaan. Tai toistuuko asetelma toisessakin kirjailijan kirjassa? Voiko päähenkilön kuoleman ymmärtää näinkin? Ja vielä sekin: Mitä venäläinen ajattelisi tästä? Ja mitä kirjailija oli aikoinaan sanonut itse kirjastaan.

Olen aika amatööri mitä tulee tsehoveihin ja dostojevskeihin, mutta joitain on tullut kuitenkin kahlattua läpi. Tämä ”kahlaaminen” koski joitain kirjoja koko opuksen pituudelta- eli lukeminen ei helpottunut missään kohdassa  ja kaikkien osalta ainakin alkumetrejä , eli noin 200 ensimmäistä sivua.
Yleensä klassikon lukeminen edistyy kohdallani näin: Sitä tuskailee ensimmäisten lukujen aikana ”Onpa hidassoutuinen alku, tylsistyttävää jaarittelua, kauheasti nimiä- vieläpä osin samoille henkilöillekin, omituinen , epätodennäköinen  juonikuvio. Välillä sitten alkaa miettiä: olipa hyvin kuvailtu hahmo, olipa hieno lause, onko joku ajatellut tuota samaa asiaa 150 vuotta sitten?

Ja jossain 300 sivun kohdalla huomaan kiintyneeni ihmisiin. Mietin ettei kukaan enää nykyisin osaisi kirjoittaa näin. Kuinka samoja ajatuksia ja tunteita ihmisillä oli 150 vuotta sitten ,vaikka arkiset asiat olivat toisin. Ja niitä tunteita ,joita itselläkin on – vuonna 2021-, pystyy kuvaamaan paremmin joku ,joka kuoli jo sata vuotta sitten.

Saattaa olla että pitkä ja hidassoutuinen tie päästä hahmojen sisälle ,saa minut heidän puolelleen. Alan ymmärtää heitä paremmin ,mitä pidempään heidät olen tuntenut. Ehkä  se ,että välissä sivujuoni lähtee harhailemaan  70 sivun ajaksi  ,saa minut henkäisemään helpotuksesta ,kun vihdoin taas tapaan oikeat päähenkilöt tarinassa. Siinä kai se tiiliskivien taika.

  Groskopin kirja oli niin kiinnostavasti kirjoitettu ,että halusin välittömästi alkaa kahlaamaan seuraavaa klassikkoa, ehkä Jevgeni Oneginia. Mutta ennenkuin alan seuraavaa venäläistä klassikkoa lukea ,täytyy ehkä lukea jo ennakkoon jonkun muun tulkinta ja tiivistelmä kirjasta. Yleensä haluan pitää juonen täysin salassa itseltäni ennen kirjan lukemista, mutta näiden klassikoiden suhteen ehkä pitäisi kurkkia loppua kohti ennen aloitusta. Siten saisi ehkä enemmän irtikin kirjasta ,kun ei tarvitsisi pohtia mikä olikaan se suunta johon irralliset henkilöt olivatkaan siirtymässä. Ja jaksaisi aina välissä pitkäveteiset 50 sivua , ennen kuin tarina taas pääsisi uudestaan raiteilleen. Vai onko se sittenkin parempi ,että tietämättä juonen käänteistä seikkailee aina seuraavalle sivulle, vaikkakin hämmentyneenä, ja kun kirjan viimeisen sivun on viimein saavuttanut, miettii seuraavan viikon mitä siinä oikeastaan tapahtuikaan. Niiden maailmat kun ovat niin täysiä ,että niin aloittaminen kuin sitten niistä irrottautuminenkin vie aikaa. Viikkojakin. Ja joskus oma elämä menee vähän sijoiltaankin hetkeksi niiden takia.

Sitten on vielä ne Aarteet pitkien jaaritteluiden lomassa.Lauseita joita  jää katsomaan pitkään ja miettii ,että joku on pystynyt tuonkin ajatuksen kirjoittamaan selkeästi, kun itsellä se on ollut jokin häilyvä tunne ,joka joskus ohittaa kuin hipaisten. Lauseita kuten tämä:

”Hän ajatteli useampia , samanaikaisesti kasvaneita ja kehittyneitä elollisia olentoja, jotka etenevät erilaisella nopeudella toinen toistensa vieressä , ja vielä sitä, kenen kohtalo ohittaa toisen kohtalon ja kuka kulloisessakin tapauksessa elää kauemmin kuin vieressä kulkeva.”

Nämä olivat Tohtori Zivagon viimeiset ajatukset kirjassa Tohtori Zivago.

Kulttuuri Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen Syvällistä