Viime aikainen lukuinnostus: kirjat joissa puhutaan kirjoista. Ja kuinka monta kirjaa sieltä saa ongittua omalle lukulistalle!  Kirjoja joista ei ole oikein ikinä kuullut , tai on kuullut ,mutta pitänyt niitä sen verran raskaina tai vieraina ,ettei ole tullut mieleen tarttua. Ja kuulee kirjailijoista ,jotka kirjoittavat niin kiinnostavasti omista lukukokemuksistaan, että tulee googlattua mitä he ovat itse kirjoittaneet. Nyt onkin jo iso erä kirjoja haettu äänikirjasovelluksesta luettavaksi näiden pohjalta.
Luen kuitenkin mieluummin kuin kuuntelen. Lukiessa kun voi pysähtyä yhteen lauseeseen ja lukea sen uudestaan moneen kertaan. Lisäksi pidän siitä miltä jonkin tärkeän tekstin kohdalla kappale jako näyttää kirjan sivuilla. Kuinka rivit kiemurtelevat sivulla.

Luin muutamia vuosia sitten töissä hiljaisina hetkinä pokkaria ”Kirja joka muutti elämäni”, joka oli ensimmäinen tämän genren kirja mihin törmäsin. En tiennyt silloin että näitä on kirjoitettu paljon enemmänkin . Kirjallisuustiedettä lukeneet tietävät näitä varmaan hyllymetreittäin. Syvällisempiäkin tutkiemia siitä ,mitä joku muinainen kirjailija ehkä joskus aikanaan halusi sanoa teoksellaan. Usein kuvittelen että kirjailija ei ole  ehkä miettinyt ihan kiitä kaikkia nyansseja ja tulkintoja , joita kirjoista on myöhemmin luotu ,mutta kiinnostaviahan ne ovat. Ja kun maallikkona eikä kirjallisuuden professorina näkee jossain tekstissä jotain ,joka koskettaa itseä se on kuitenkin aina oikein. Ei tarvitse akateemisesti vertailla vain voi vain sanoa, että ”Näin tämän ja muistin tämän , kun luin sen”.

Toinen kovin  kiinnostava kirja kirjoista oli Viv Groskopin ” Älä heittäydy junan alle” ,jossa pohditaan venäjän kirjallisuuden klassikoita. Tästä kirjoitinkin jo jossain aiemmassa tekstissä enemmän. Samalta kirjailijalta on tulossa ranskalaisia kirjoja  käsittelevä teos  ”Au revoir, tristesse”, joka on myös ehdottomasti lukulistalla.

Juuri nyt olen uppoutunut Saara Turusen ja Petra Maisosen kokoamaan Suurteoksia-kirjaan.  Kirjassa kirjailijat kirjoittavat kirjoista ,jotka ovat olleet tavalla tai toisella itselle merkityksellisiä. Vasta puolessa välissä kirjaa tajusin ,että kirjat joista kirjoitetaan ovat naisten tekemiä ja samoin kirjoittajat , jotka niistä puhuvat ,ovat kaikki naisia ja Suurteoksia-nimi siis hieman historiaan osoittava.   Onkohan edistyksellistä vai hajamielistä etten huomannut heti tätä feminististä puolta? Jokatapauksessa kirjojen merkitykset ovat hyvin erilaisia kaikkien kohdalla. Se onkin niin kiinnostavaa! Kun saa yhden esseen loppuun ei tiedä ollenkaan mitä seuraava käsittelee. On kirjoittajia ja kirjoja, joista on kuullut ja joistain joita en olisi varmaan ikinä löytänytkään. Ja vähän  kuin oikeassakin kirjakerhossa ,johon olen vasta alkanut osallistua , kuulee kuinka eri asioita joku muu on nähnyt samassa tekstissä ,minkä itse on lukenut. Tässä kuulee vielä  mitä ne ,jotka kirjoittavat työkseen, ovat muiden teksteissä nähneet. Hirmuisen kiinnostavaa!!

Etenkin Meiju Niskalan ja Ranya Paasosen normaaliutta ja masennusta käsittelevät tekstit olivat itselle kovin liikuttava. Varsinkin kun olin samana päivänä kun näitä luin, tavannut hankalista mielenterveysongelmista kärsivää nuorta ja miettinyt tuskaisena miksei mieltä voi vain korjata. Paasosen  teksti käsittelee Leena Krohnin Tainaron novellikokoelmaa, josta en ollut ikinä kuullutkaan. Ajatuksena on kutakuinkin sanonta ,joka on kai alunperin Einsteinin :” Elämässä  kaikki on ihmeellistä tai mikään ei ole ihmeellistä” ja kuinka joskus kaikki voi muuttua ” ei ihmeeliseksi” ,vaikka kuinka taistelisi sitä vastaan. Ajoittain pelkään että niin voi käydö kelle tahansa , itsellekin. Mahdollisuus ikäänkuin leijuu horisontissa. Ettei vain yhtenä hetkenä ole enää mitään mistä kiinnostuisi. Olisi vähän kuin katsonut kaikki laatikot.  Kuinka monta niitä avaamatonta laatikkoa elämässä voi olla ? 200 , 2000, 2 miljoonaa?  Voiko niitä väsyä ihmettelemään?. Että tulee yhtenä päivänä olo ,että on lukenut kaiken mitä on sanottu ja mikään ei enää yllätä. Parasta kun melkein elämässä on ,että yllättyy  ja innostuu jostain.

Seuraavana luen siis Tainaronin ja sen jälkeen Leena Krohnin uuden ”Mitä en koskaan oppinut” -kirjan. Siinä puhutaan lauseista, jotka muuttivat elämää. Nousisipa sieltä taas uusi idea seuraaviin kirjoihin. Ja uusia yllättäviä ajatuksia.

Ikkunalautanäkymiä

Joskus sama asia tapahtuu ”Taas” ja pysähdyn tuijottamaan sitä kuin etäältä. Sellaisia asioita, jotka tuntuvat tapahtuvan aina nimenomaan minulle, ei muille. Mietin liittyvätkö ne ne asiat syntymäpäivään tai horoskooppeihin, kuun vaiheisiin tai karmaan, vai ovatko ne vain maagisia asioita. Sattumalla niitä ei voi selittää ja matemaattisesti ne olisivat epätodennäköisiä. Ja minulle ne ”Taas” tapahtuvat asiat ,ovat ihan erilaisia, kuin jollekin muulle.

Niin kuin nyt vaikka ”Ensimmäisen päivän katastrofi”. Kutsun sillä nimellä kaikkia ensimmäisiä päiviä uusissa työpaikoissa. Vaikka olisin käynyt paikkaan tutustumassa ja seuraamassa asioiden etenemistä monena päivänä ennen virallista ensimmäistä päivää , jolloin olen oikeasti yksin vastuussa, tapahtuu juuri sinä ensimmäisenä päivän jotain, jota ei tapahdu seuraavan vuoden aikana kertaakaan. Eikä ole ehkä tapahtunut kellekään työkaverillekaan koskaan aiemmin.  Ajattelen aina ensimmäisenä päivänä,että  Nyt vaan tässä perusasioista tänään hoitelen” . ” Rauhallinen startti nyt sitten vaan. ” Vaikka tiedän ja odotan vähän kauhulla millainen räjähdys sitten kuitenkin tapahtuu.  Koska aina  sitten vuoron alettua ovi käy tai puhelin soi ja alkaa jokin maanvyörymän tyyppinen tilanne, jonka ratkomista kukaan ei ole ennakolta neuvonut. Omaan karmaani kuuluu kuitenkin onneksi myös se , että jotenkin kummasti niistä maanvyöryistä sitten lopulta selvitään ilman suurempia vaurioita. Vähän ehkä onnenkantamoisella ja ei täysin omaa fiksuuttani. Olen kovin kiitollinen tuosta moukan tuurista, joka kuitenkin suojaa näissä kaaoksissa. Seuraavana päivänä työpaikan kahvipöydässä sitten mietitään yhdessä ,että mikä ihme juttu sekin oikein oli ja millä tuurilla se tapahtui juuri nyt.

Toinen minua seuraava karma on se, kuinka aina tilanteissa joissa jaetaan pareja jossain ryhmätilanteissa joudun juuri sen tyypin pariksi, jota olisin vähiten toivonut. Oli se sitten minkälainen tahansa arvonta menettely. Suu tiukkana viivana sitten katson ,kun jotkut pääsivät tosi kivojen tyyppien kanssa tekemään juttuja. Sitten koitan tsemppailla itseäni, että ”Hyvä tästä varmaan tulee, että nyt vaan avoimin mielin”. Mutta kun pari osoittautuu juuri niin jäykäksi ja itsepäiseksi tyypiksi kuin pelkäsinkin on vähän vaikea saada itseään innostettua asiaan.

Joillakin on ihan toisinpäin. Kaverini kanssa ihmettelimme nuorempina  (ja hieman kateellisina) ,miten toinen kaverimme sai aina ne pojat kiinnostumaan itsestään joita toivoi. Tai vaikkei olisi toivonutkaan. Hänen täytyi tulla vain paikalle ja joku poika ,jota olimme katselleet etäältä monta päivää tulikin samantien juttelemaan hänelle ja kyselemään illaksi ulos. Vilkuilimme kaverini kanssa toisiamme tietty ” Niin just”-ilme kasvoillamme, kun ne vaihtoivat puhelinnumeroita.

Saman kaverin kanssa matkustaessa ,hän tutustui aina vaikka millaisiin kiinostaviin tyyppeihin aloittamatta itse koskaan yhtäkään keskustelua ja todennäköisesti osallistui  riehakkaisiin juhliin tuntemattomien kanssa ja ehkä jopa tanssinäytöksiin sen loman aikana, kun itse kiertelin eläkeläisseurueen kanssa muistomerkkikiertoajelulla ja poltin sielläkin naamani. (Eipä siinä: joko tämän seurauksena tai siitä huolimatta valitsen edelleen muistomerkkikiertueet juhlien sijaan.

Tuttuni on puolestaan vakuuttunut ,että hyvä pelionni karttaa häntä kuin ruttoa. Riipumatta siitä oliko kyseessä lauta- tai tietokone peli, hän häviää aina sellaisissa kohdissa, joissa onnella on tehtävänsä. Aina kun pitää nostaa ratkaisevalla hetkellä jokin kortti, se  kortti on huonoin mahdollinen,  kun taas pelikaveri saa aina sen ässän pinosta ,mitä juuri olisi tarvinnutkin. Vuosikausia seurattuaan tätä hän päätti alkaa ,jopa tilastoimaan tätä osoittaakseen, että universumissa on virhe. Epäreilu virhe.

Ja sitten on vielä ne maagiset tuulet, jotka vaihtuvat päivien mittaan. Kuinka yhdelle päivälle osuu kolme vastoinkäymistä eri suunnista ja täysin toisistaan riippumatta ja tuntuu kuin kävelisi ylämäkeen ja tuulee vain vastaan. Ja sitten ( hyvällä onnella) seuraavaan päivänä tuuli kääntyy ja kaikki asiat selviävät vähän kuin itsestään. Juuri kun oli todennyt että terveys, kesäloma ja jokin kaverisuhde on nyt sitten lopullisesti vedetty vessasta alas, kaikki korjaantuukin, vaikkei itse olisi ehtinyt tekemään edes korjausliikettä, vaan vasta rypemään itsesäälissä.

Ja sitten on vielä joitain pohjavirtoja jotka vaikuttavat hitaasti, mutta vetävät tietyllä tahdilla mukanaan . Minulla se pohjavirta on jokin todella hidas. Hidastelen elämässä joka paikkaan. Olen tehnyt kaiken aina jotenkin vähän myöhässä. Lakannut olemasta lapsi, luopunut leikeistä ja kuvittelemisesta, alkanut olemaan teini ja meikkamaan,  pussannut , saanut opiskelupaikkaa tai poikaystävää.  Muistan kun olin 18 -vuotiaana kaverin kanssa IKEAssa etsimässä tavaroita hänen ja uuden poikaystävän ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja tiesin, että tulee kestämään vuosia ennen kuin hyvälläkään lykyllä yllän samaan  pisteeseen.:IKEAn jonkun kanssa jota voin kutsua poikaystäväksi. Samaa mietin joskus vähän myöhemmin ,kun ensimmäinen läheisempi kaveri sai  vauvan. Asioita jotka olivat ihan valovuosien päässä.  Joillekin kaikki tuntuu tapahtuvan ryminällä jo ennen kuin on 20 vuotta. Kunnon pikakeilaus tai karuselli pyöritys.  Ja minä matelen ohitse jollain polkuautolla.

Jossaakin alkaa tuuli nousta tai jossain jokin tähti syttyy tai sammuu tai kuu kääntyy. Ja jotakin alkaa ”Taas” tapahtua. Mikä tämän nimi voisi olla?  Luulen ,että jossain kaukana idässä jokin vanha rouva nyökkäisi ja sanoisi ”Tietysti se johtuu tästä! ” ja levittäisi jonkin tähtikartan tai katsoisi kämmeneni viivoja tai teekupin pohjaa ja epäröimättä selittäisi asian. ”Voimat ovat näin sinun kohdallasi”. Ei ihmettelisi asiaa ,eikä väittäisi, että ”Se on vain jotain mitä luulen”. Toteaisi yhtä varmasti ,kuten länsimaissa selitetään asiat biologialla, reseptoreilla ja kemiallisilla kaavoilla että ”Näin nyt vain on. Tietysti!”.
Ateneum on muuten taas auki ja Repinin näyttely nähtävillä.