Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

 

Lukeminen on kerroksellista. Se on päällimmäisin tunteeni, kun olen lukenut Siri Hustvedtin superbestsellerin Kaikki mitä rakastin juuri toiseen kertaan. Omat ja muiden lukukokemukset, tieto maailmasta, kaikki vaikuttaa lukemiseen, vaikka kuinka pyrkisi tarkastelemaan jokaista lukemaansa teosta objektiivisen viileästi.

Paitsi etten minä pyrkinyt. Halusin lukea Kaikki mitä rakastin -romaanin uudelleen juuri siksi, että halusin vertailla lukukertoja ja selvittää, onko kirja minusta edelleen erityinen.

Ensimmäisellä lukemisella se siis oli. Luin kirjan ilmeisesti vuonna 2007, koska luin sen vasta suomennettuna. Teos taisi olla ensimmäisiä lukemiani pohjoisamerikkalaisia lukuromaaneja, ja minusta sellaiseen tutustuminen oli hyvin miellyttävää ja innoittavaakin. Kaikki mitä rakastin on lajityypissään suorastaan täydellinen: Muutaman ihmisen  - taidehistorioitsijan, kuvataiteilijan, runoilijan, yliopiston opettajan - tarinoita seuraamalla Hustvedt saa käsiteltyä ihmisen eheyttä ja rikkinäisyyttä, onnea ja surua, tasapainoa ja epätasapainoa ja sitä, kuinka näitä äärimmäisyyksiä ei voi lopulta erottaa toisistaan. Tarkallaan kielellään hän saa luotua hyvin visuaalisen kirjallisen maiseman. Minä ainakin tiedän, miltä kirjan päähenkilöt näyttävät yliopiston luentosalissa tai taiteilijan ateljeessaan, miltä New York näyttää, millaisia taideteoksia kirjassa maalataan. Ja etenkin tiedän, miltä tuo kaikki tuntuu. Mutta: vaikka kirjassa tapahtuu paljon traagisiakin asioita, kerronta on pehmeää, sellaista, että tietää kuitenkin koko ajan lukevansa älykästä lukuromaania, eikä sellaista tekstiä, että kokisi lukiessaan suurta tuskaa joka käänteestä. Minulle tämän kirjan lukeminen onkin kuin laadukkaan muttei pysäyttävän elokuvan katsomista. Leffateatterin pimeydessä voi riipaista syvältäkin, mutta kun valot taas syttyvät elokuvan jälkeen, sitä räpyttelee hetken silmiään, oikoo jäseniään, nousee ylös ja palaa normaaliin elämään. Tarinan tunnelma voi jäädä viipyilemään, mutta se ei hallitse ajatuksia. Vertaus on ehkä kliseinen, mutta se tuli Hustvedtia lukiessani väistämättä vastaan. Oikeastaan ainoa asia, joka todella kosketti minua, oli kirjan kertojan Leo Hertzbergin vaimon Erican loputon suru ja tuska perhetragedian äärellä. Kun luin aamujunassa, miten Erica puri tyynyä murheen ahdistamana, huomasin itsekin purevani hampaitani yhteen.

Lukukokemus jäi silti hieman etäiseksi. Tällä toisella lukukerralla minua vastaan tuli nimittäin väistämättä myös paljon Hustvedt-tietoa.

Nyt lukiessani tiesin, että osa ystävistäni fanittaa tätä kirjaa vielä enemmän kuin minä, kun taas toisten mielestä se on uuvuttavan tylsä ja joistakin aivan kauhea ja ahdistava. Myönnän, että nuo ahdistavuudet menivät minulta aiemmin ohi, kun vain ihastelin newyorkilaista sivistyneen boheemiuden kuvausta. Nyt kiinnitin paljonkin huomiota hysteriatutkimukseen, erikoisluonteisiin lapsiin ja epätasapainoisiin aikuisiin, ylipäätään kirjan vakavampiin ja paikoin suorastaan angstisiin aiheisiin. Luettuani etenkin teoksen Kesä ilman miehiä ja tutustuttuani Hustvedtin esseeteokseen Living, Thinking, Looking tiedän, että juuri kaikenlaiset neurologiset oireet, hysteria ja muu epätasapaino ovat Hustvedtin keskeisteemoja. Nyt ajattelin, että vaikka Hustvedt kirjoittaa ihastuttavasti, hänen hahmonsa eivät ole ihastuttavia. Ja vaikka tavallaan arvostan sitä, että kirjailija palaa kerta toisensa jälkeen samoihin teemoihin, olen sittemmin huomannut, että Hustvedtilla on tapana suorastaan tuputtaa kirjoituksissaan noita teemojaan ja tietojaan. Tässä teoksessa tietoa ei tuoda esiin yhtä tietoisesti ja jopa snobbailevasti kuin Kesä ilman miehiä -romaanissa (tai epäromaanissa, kuten olen sitä luonnehtinut), mutta en voinut välttyä ajattelemasta taas, että Hustvedt on fiksu, mutta tietää sen varsin hyvin itsekin. Lisäksi minua sekä kiinnosti että ärsytti sittemmin julkisuuteen tullut tieto, että Hustvedtin puolisolla Paul Austerilla on epätasapainoinen poika, jonka piirteitä on Kaikki mitä rakastin -teoksen Markissa ja kenties muissakin Hustvedtin neuroottisissa hahmoissa. (Pahoittelen, etten nyt itse voi brassailla tiedolla, koska en löytänyt nettilähdettä, jolla todistaa tuo huhu Austerin pojasta. Oletan, että muutkin ovat sen kuitenkin kuulleet.)

Oliko toinen lukukokemus sitten huono, kun noin moni asia vei huomiota itse tarinalta ja osin ulkokirjallisetkin tiedot pyrkivät vaikuttamaan lukemiseen? Ei. Pidin kirjasta edelleen. Arvostan siinä juuri samoja asioita kuin ensimmäisellä lukemiskerralla, ja kieltämättä nuo tällä kertaa löytyneet rosot tekivät kirjasta mielenkiintoisemman.

Erityisesti ne tekivät itse lukemisesta mielenkiintoisempaa. En enää "vain lukenut kirjaa", vaan peilasin monia asioita sitä vasten. Kirjoitin vastikään vanhojen kirjojen lukemisesta ja viittasin juuri tämänkaltaiseen lukukokemukseen. Kun lukee tutun kirjan uudelleen, kokemus on yhtäaikaa tuttu ja uudenlainen. Voisin lukea muitakin Hustvedtin kirjoja uudestaan, vaikkapa Amerikkalaisen elegian.

 

***

Vielä. Vähän kaduttaa, että olen mennyt julistamaan blogissani tarkkoja lukuromaanien lukusuunnitelmia tälle kesälle, koska taas tuli huomattua, että jos olen hyvä lukusuunnitelmien tekijä, niin niiden romuttamisessa olen vieläkin parempi. Luin Kaikki mitä rakastin -romaanin siis osana löyhää lukuromaaniprojektia, ja lupaan, että luen sen Aikamatkustajan vaimonkin vielä tässä kesän mittaan. 

***

 

Oletko lukenut Kaikki mitä rakastin -romaanin tai muita Siri Hustvedtin teoksia?

 

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, 2003). Tammi, 2007. Suom. Kristiina Rikman. Kannen kuvitus Alan Baker

Share

Kommentit

Tarina (Ei varmistettu)

Luin ko. kirjan vuonna 2008 ja muistan itkeneeni lentokoneessa pahimman tragedian aikaan. Muuten kirja jätti minut hiukan kylmäksi, mutta ajattelin sen johtuvat juuri siitä tiedolla prassailusta mitä en mitenkään 16-vuotiaana voinut ymmärtää. Nyt kirja on toista kertaa luennassa koska nimen omaan halusin selvittää, koskettaako kirja minua samalla tavalla edelleen. Itkin ehkä vielä enemmän samassa kohdassa kuin viimeksi koska tiesin mitä odottaa. Kiinnyin hahmoihin enemmän ja heitä koskenut kamaluus sattui pahemmin kuin ensilukemalla. Muissa kirjailijan kirjoissa en ole saanut luotua suhdetta hahmoihin ja siksi kaksi muuta lukemaani kirjaa häneltä ovat jääneet todella etäisiksi (niin etäisiksi etten edes muista mitkä niistä olen lukenut/jättänyt kesken, jotain mitä yleensä koskaan käy).

Olikohan tässä nyt mitään järkeä. Pidän kirjasta enemmän kuin viimeksi (ehkä... en muista enää), mutta koen edelleen välinpitämättömyyttä sitä jäätävää taidehifistelyä kohtaan mitä kirja on pullollaan. Ja kyllä, kokemukseni kirjailijan muista kirjoista ja edellisestä lukukerrasta ovat vaikuttaneet lukukokemukseeni.

Joo tota noin. Täytyy vissiin jättää tämä blogivastailu vähemmälle kun ei tästä tule mitään :DD

Jenni S.

Tarina, kyllä vastauksesi oli aivan ymmärrettävä ja omien lukukokemuksieni perusteella myös aivan uskottava! :) Vaikka kirja ei ole riipinyt minua noin syvällisesti, ymmärrän, miksi se on monista koskettava vielä toisellakin lukemiskerralla.

Minä taas pidin taidehifistelystä tässä kirjassa kun luin sen ensimmäisen kerran, mutta nyt kun tiedän "hifistelyn" olevan H:n tavaramerkki, se alkaa kiinnittää jo hieman liikaakin huomiota lukiessa. En yhtään ihmetellyt, että hänen viimeisin teoksensa olikin jo mm. taidetta käsittelevä esseekokoelma.

Katja / Lumiomena (Ei varmistettu)

Huhun olen kuullut minäkin. Ja olen usein miettinyt, että Kaikki mitä rakastin pitäisi lukea uudelleen. Siksi nautin postauksesi lukemisesta ja jään jännityksellä odottamaan, millaisena kirja minulle aukeaa sitten, kun sen joskus taas luen.

(Jotenkin muuten metkaa, että mainitset Aikamatkustajan vaimon nyt. Minä nimittäin aloittelin kirjaa samana syksynä, jolloin luin Hustvedtin kirjan. Aikamatkustajan vaimo jäi kesken pitkäksi aikaa ja muodostui myöhemmin minulle tärkeäksi, tämän sen sijaan luin heti.)

Jenni S.

Katja, ei muuta kuin lukemaan sitten! :) Minäkin olin aikonut lukea tämän kirjan uudelleen jo kauan, nyt olen tyytyväinen, että vihdoin sain sen tehtyä. Mutta täytyy sanoa, että jos H:lta juuri nyt tulisi uusi kirja, niin lukisin sen totta kai, mutta ennakkokäsitykseni olisivat todella voimakkaat, niin paljon kirjoissa tuntuu olevan samoja teemoja ja samaa tyyliä.

Minuun Kaikki mitä rakastin teki suuremman vaikutuksen aikoinaan kuin Aikamatkustajan vaimo, mutta haluan kyllä "tarkistaa käsityksiäni" myös Aikamatkustajan suhteen. :) Nythän Niffeneggeriltä on tullut (ulkomailla) taas uusi teos, joka vaikuttaa kuvausten perusteella samantyyppiseltä kuin se "kaksoskirja", joka ilmestyi Aikamatkustajan jälkeen - ja joka ei ollut minusta niin merkittävä, että edes muistaisin ulkoa sen nimen, huomaan. 

Katja/Lumiomena (Ei varmistettu)

Tuli mieleen, tai siis pakko tarkentaa, että Aikamatkustajan vaimo ei tehnyt minuun vaikutusta kirjallisilla ansioillaan, vaan muista syistä. Kävi niin, että ulkokirjalliset asiat tekivät tavallisen hyvästä lukuromaanista jotenkin niin tärkeän. :)

Helmi K
sivulauseita

Onpa hauska idea lukea ja kirjoittaa toisen kerran.

Minä pidin tästä aikoinaan paljonkin (paitsi lopusta, jos muistan oikein), mutta sen jälkeen jokainen Hustvedt on jättänyt jotenkin pettyneen ja laimean tunteen, että romaanit ovat hipaisseet jotain mutta sitten kuitenkin vain jääneet siihen, pinnalle. Sitten tuli se Kesä ilman miehiä jota en enää edes suunnitellut lukevani. Toisaalta, tuo esseekokoelma voisi olla kiinnostava.

(Ja tässä voisin taas kerran huokailla miten tämän avioparin elämää kadehdin, mutta olkoon tällä kertaa:)

Jenni S.

Helmi K, kiitos kommentista. Minusta kirjojen uudelleen lukeminen tuntuu  jatkuvasti vain yhtä kiinnostavammalta ja toisaalta kaiken kirjatulvan keskellä myös rauhoittavalta: kun kaikkia maailman kirjoja ei kuitenkaan voi lukea, voi yhtä hyvin keskittyä jo tuttuihin teoksiin aina välillä.

Minustakin esseekokoelma on kiinnostava ja melkein kiinnostavampikin kuin H:n romaanit. Romaaneja lukiessa tuntuu, että H haluaisi oikeasti vain puhua tärkeistä teemoistaan, välillä melkeinpä romaanitarinoiden kustannuksella. Minusta hänen romaaninsakin ovat kyllä taidokkaita, mutta esim. Kesä ilman miehiä jäi juuri tuollaiseksi pinnalliseksi lukukokemukseksi.

Olen lukenut Hustvedtiltä tämän ja Amerikkalaisen elegian. Amerikkalainen elegia oli minusta laadukas ja aika mitäänsanomaton. Kaikki mitä rakastin taas ristiriitainen ja ärsyttävä kokemus. Pidin kirjan alkupuolesta, hitaudesta ja siitä taidehifistelystä. Inhosin loppupuoliskoa. En enää oikein muista, mitä siinä tapahtui, mutta jotain hämärää juoksentelua rappiollisten pahisten ja rikosten parissa tai jotain. Menetin mielenkiintoni henkilöitä kohtaan, ja minulle oli ihan sama, mitä he tekevät elämälleen. Olisin halunnut vain lukea sitä hienostelevaa yläluokkaista melankoliaa ilman mitään luonnehäiriöisiä Markeja, ja loppukirjan lukeminen meni melkeinpä selailuksi, koska olin niin pettynyt. Grrr!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä Liisan kommentista tuli mieleeni yksi kiinnostava pointti, jonka jostain (olisiko ollut Kirsi Pihan kirjablogi Hesarissa, pahoittelen etten muista tarkemmin) luin Kaikki mitä rakastin -kirjaan liittyen, ja juuri tuohon kirjan loppupuolen "ärsyttävyyteen", kun mikään ei johda mihinkään. Silloisen kommentoijan ajatus oli, että oikeassa elämässä esim vaikeassa elämäntilanteessa tai persoonallisuushäiriöiden kanssa elävien perheenjäsenten tilanne tuntuu usein tuskastuttavalta, kun heidän ongelmansa aika harvoin lakkaa olemasta, niiden kanssa on vain opittava elämään. Ja että Kaikki mitä rakastin ei tarjoa ratkaisua näihin ongelmiin, kuten esim dekkareissa usein on tapana, vaan että henkilöt vaan jäävät tuskallisen ärsyttäviksi ja turhauttaviksi. Luulen, että juuri tuo kokemuksesi "minulle oli ihan sama, mitä he tekevät elämälleen" on ajoittain tuttu myös niille, jotka tuskastelevat omien läheistensä elämänvalintoja. Vaikka heitä tietenkin tukee ja rakastaa kriisien keskellä.

En tiedä tarkoititko ollenkaan tätä kommentissasi, mutta muistan itse kirjaa lukiessani jotenkin kaivanneeni jotain loppuratkaisua, vähän samaan tapaan miten itse kuvaat. Ja tämä lukemani kommentti oli siksi mielestäni avartava!

Jenni S.

Samaa mieltä Liisan kanssa, ja Vierailijan esittämä tulkinta kuulostaa hyvältä. En muuten ylipäätään yleensäkään pidä kirjoista, jotka muuttuvat kesken matkan dramaattisesti. Ensimmäisellä kerralla Kaikki mitä rakastin -teoksessa se alku vetosi juuri mm. Liisan mainitsemista syistä, mutta toisella kerralla se ei enää kantanut yhtä hyvin. Eli kirjan alusta minäkin pidän enemmän, loppuun en nyt jaksanut enää oikein syventyä.

Vierailija, en oikeastaan tarkoittanut tuota. Avoimuus ja se ettei tarjota liian valmiita ratkaisuja on yleensä minusta kirjoissa hyvä asia. Minua ärsytti se, että loppupuolella juoni korostui liikaa ja käänteet kävivät kovin dramaattisiksi: se on piirre joka usein häiritsee minua kirjoissa. Ja kun juoni nousee pääosaan, henkilöhahmot ja tunnelma helposti jäävät taka-alalle, ja niin kävi minusta tässäkin kirjassa.

Paradoksaalisesti siis, mitä enemmän henkilöille alkoi tapahtua, sitä vähemmän minua kiinnosti, mitä heille tapahtuu. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Aah, tiedän täsmälleen mitä tarkoitat! Todella ärsyttävää!

Helmi K
sivulauseita

Juuri näin, en eilen vain muistanut mutta nyt muistin. Minäkin pidin juuri tuosta "hienostelevasta yläluokkaisesta melankoliasta", en siitä hullusta juoksentelusta.

tiia_

Olen lukenut Hustvedtilta ainoastaan The Shaking Woman:in. Kaikki mitä rakastin on odotellut kirjahyllyssä aika kauan. Minua kiinnostavat kovasti neurologia, ihmisten epätasapainoisuus ja mielenterveys, joten kirja on ollut lukulistalla ikuisuuden, ja luulen, ettei minua ehkä haittaisi teemojen tuputtaminen - kenties päinvastoin. :) Jotenkin en ole osannut tarttua kirjaan kuitenkaan, koska tiedän, että siinä käsitellään paljon surua. En ole löytänyt elämästäni sellaista koloa, johon surusta lukeminen olisi sopinut.

Jenni S.

Tiia_, Kaikki mitä rakastin on kyllä surullinen - joskaan ei (minulle) voimattomaksi vetävällä tavalla, koska kirja on niin romaanimainen, ettei se ainakaan minua vie aivan täysin mukanaan. Mutta kyllä siinä kauneuden lisäksi on tietynlaista toivottomuutta, onnen ja ylipäätään elämän häälyvyyttä.

Kirjaa ei kannata kyllä lukea, ellei ole sille sopiva aika. Joskus hyväkin kirja voi joutua odottamaan vuoroaan vuosia, ainakin minulla.

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Mä olen lukenut Kaikki mitä rakastin, Lupauksen ja Kesän ilman miehiä. Kahdesta ekasta tykkäsin paljonkin, mutta Kesä ilman miehiä ärsytti aivan suunnattomasti. Omalla sivistyksellä brassailu ja sen alleviivaaminen on Hustvedtin ärsyttävin maneeri, ja kun aloin kiinnittää siihen huomiota, en vaan ole enää pystynyt lukemaan mitään häneltä.

KMR:ssä nautin kovasti tunnelmasta. Muistan, että mulla oli silloin vaikea vaihe, ja kirja toimi luontevana ja lohdullisena apuvälineenä itkeä ja huutaa kovaan ääneen.

Jenni S.

Kati, ymmärrän täysin Kesä ilman miehiä -ärsyyntymisen. Siinä kirjassa sivistysbrassailu on pahimmillaan, tai siis näkyvintä, mutta kun sen on kerran havainnut, sitä on vaikea siis sivuuttaa muissakaan kirjoissa... Voisin kuvitella, että Kaikki mitä rakastin voisi toimia terapiatarkoituksessakin, jos sen surullisuus ei haittaa (vrt. keskustelu Tiian kanssa). Joka tapauksessa jokainen kirja, joka toimii noin apuvälineenä, on ainakin sillä lukuhetkellä täydellinen!

Reeta / Les! Lue! (Ei varmistettu)

Joo, ainakin kirjan loppupuolen tapahtumat näyttävät viittaavan aika suorasti Paul Austerin poikaan ja ex-vaimoon. (Tuosta kirjassa kuvastusta pojan ystäväpiiristä on tehty "Party Monster" -elokuvakin, jota en tosin ole nähnyt.) Tämä on juuri niitä syitä miksi en haluaisi tietää liikaa kirjailijoista ihmisiä. En haluaisi tietää, jos kirja on kirjoitettu kostomielellä tai terapiaksi tms. Haluan uskoa siihen, että kirjat kirjoitetaan vain tavoitteena tehdä loistavaa taidetta. ;-) Liika tieto kirjailijan yksityiselämästä häiritsee lukukokemusta.

Olen lukenut Hustvedtiltä tämän ja "Amerikkalaisen elegian" ja pitänyt molemmista valtavasti. Luen varmasti naisen muutkin kirjat, mutta vähitellen, koska en halua saada samanlaista ähkyä, joka tuli jossain vaiheessa Austerin kohdalla.

Itse tykkäsin tässä kirjassa erityisesti taidepohdinnoista, siis siitä kuinka pitkälle taiteilija saa mennä ja mikä kaikki on taidetta. Myös muuten kirja liikutti ja kosketti ja olenkin aina ihmetellyt miksi niin monet kuvaavat Hustvedtin tyyliä jotenkin "kylmäksi". Minuun tämä kirja teki hyvin suuren vaikutuksen ja myös "Amerikkalainen elegia" kosketti syvästi.

Juuri eilen huokailin kirjahyllyä järjestäessäni, että miten tässä elämässä oikein käy, kun en pysty lukemaan kaikkia ihania uutuuksia ja näitä vanhoja rakkaita kirjoja yhtä aikaa...

Jenni S.

Reeta, eilen bloggausta kirjoittaessani juuri mietin, että ihan kuin Hustvedt ei tekisi kirjojaan vain taiteen takia... mutta ei puhuta siitä. ;)

Minulle Hustvedt on kuitenkin läheisempi ja tärkeämpi kirjailija kuin miehensä, sillä Austerissa ärsyynnyn vielä enemmän tunteeseen, että tekstin fiksuus on tietoista ja itsetyytyväistä, eri tavalla kuin Hustvedtin kirjoissa, mutta silti.

Taidepohdinnat olivat hienoja. Pidin erityisesti taideteosten tarkasta kuvailusta. Näin lukiessani itsekin nuo taideteokset tarkasti ja mieluusti katsoisin elokuvan tästä kirjasta, juuri noiden taideteosten takia.

Minäkin järjestelin eilen kirjahyllyä ja huokailin ja kiroilinkin. Liian monta kirjaa, niin vähän aikaa! Ja myös yksinkertaisesti liian monta kirjaa...

Linnea / kujerruksia (Ei varmistettu)

Kiinnostava juttu, Jenni! Minä muistan pitäneeni tästä kirjasta niin paljon ja kaivanneeni sen taideteoksia, joita ei oikeasti ole olemassa. Tuntuisi varmasti jännittävältä lukea tämä uudelleen.

Jenni S.

Linnea, minusta jonkun pitäisi ehdottomasti maalata kirjan taideteokset: haluaisin ehdottomasti nähdä, miltä ne näyttäisivät! 

Kahvittelija
Kahvia, kiitos!

Kävin tänään kirjastossa hakemassa tuon Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, otin sen enkunkielisenä, kun sattui löytymään. Jenni S:n postauksen ja näiden kommenttien perusteella odotan tosi mielenkiintoista ja ärsyttävää lukukokemusta...

Jenni S.

Kahvittelija, mielenkiintoista sitten tietää, mikä näistä monista fiiliksistä ja tulkinnoista vastaa sinun lukukokemustasi - vai saatko ihan omanlaisensa kokemuksen!

Merija (Ei varmistettu)

Ennen kirjan Kaikki mitä rakastin lukemista en halunnut tietää mitään sen enempää kuin kirjan liepeessä luki. Tiesin siis, että Siri Hustvedtillä on norjalainen tausta ja tämä oli asia, joka viehätti ennen lukemisen aloittamista. Ja tiesin, että kirjassa käsitellään jollain tavoin taidehistoriaa ja kahta perhettä. Aloitin lukemisen innokkaana - olen taidehistorioitsija ja taidekasvattaja, joka maalaa tauluja ja opettaa kuvataidetta, taidehistoriaa, kuvan katsomista ym. taiteeseen liittyvää sekä sen lisäksi harrastaa kirjallisuutta, on lukenut kirjallisuustieteitä ja kirjoittaa. Kirjan alussa pidin estetiikan teoreetikoiden sivuamisesta, taideteoksen sisällön pohtimisesta ja kuvan katsomiseen liittyvien seikkojen erilaisista näkökulmista. Siitä huolimatta ne olivat pintapuolisia, luettelomaisesti esitettyjä, ja sellaisille, jotka eivät ole koskaan edes kuulleet esim. Adornosta, asiat eivät aukea. Tällöin niihin liittyvät viittaukset jäävät lukijalta ymmärtämättä. Tämä häiritsi minua. Kirjan juoni eteni äärimmäisen hitaasti ja lopulta alkoi tuntua siltä, että eihän tätä jaksa lukea ensinkään - rupesin siis harppomaan kirjaa. Alussa kirjassa kuvattiin hyvinkin paljon taiteen teoriaan ja länsimaiseen kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita, mutta lopussa kirja oli pelkkää psykologian ja psykiatrian esittelyä. Juoni ikään kuin hävisi sairauteen. Psyykkisesti sairastunut sukulainen on avannut sairaan maailmaa itselleni, mutta tämä kirja ei tuntunut avaavalta tai vapauttavalta, vaan ahdistavalta. Se oli pikemminkin narkomaanin sairaan mielen kuvaamista, ei niinkään psyykkisesti sairaan henkilön tuskan tai ahdistuksen kuvaamista. Väkivaltaa, psykopaattista toimintaa ja rikollista älyttömyyttä. Se, että kirjan loppuratkaisu jäi avoimeksi, ei häirinnyt, mutta se kuvasi hyvin sitä, kuinka kirja puolivälin jälkeen muuttui hitaan viivyttelevästä taidefilosofiasta psykopaatin järjettömäksi seikkailuksi, jonka ideologiaa, määränpäätä, tarkoitusta tai taustaa ei avata, vaan kaikki päättyy kuin veitsellä leikaten. Vai oliko koko juonen kudelman luomisen ajatuksena sittenkin se, että toisen perheen pojan, Markin, sairastuminen psyykkisesti alkoikin siitä, että hänen äitinsä Lucille hylkää hänet vauvana eli varhaiskasvatuksen (kasvatustieteessä) korostama lapsen varhainen vuorovaikutus jäi täyttymättä ja mieli pirstoutui? Mikäli näin oli, niin se jäi hiukan löyhäksi eikä kasvatustieteitä lukematon ehkä saanut ajatusta kiinni. Mitään muuta loogista syytä tarinan juonen kummalliselle kääntymiselle en kuitenkaan löytänyt.
Tarinan kerronta muistuttaa massiivisuudessaan ja hitaassa kehittymisessään John Steinbeckin Eedenistä itään -teoksen eeppistä kerrontaa - samoin kuin Steinbeckin teoksessa olevaa ihmisen kauhistuttavaa pahuuden ja järjettömyyden kuvaamista. En pitänyt teoksesta (kuten en myöskään Eedenistä itään -teoksesta) - järjetön pahuus ja psykopaattinen toiminta eivät ole miellyttävää iltalukemista. Teoksen alun mielenkiintoinen taidehistoriallinen osuus hävisi teoksen puolivälissä kokonaan - teoksesta tuli kuin kaksi erillistä teosta - jolloin alussa ollut taiteen filosofinen osio ikään kuin korosti sitä, miten kirjailija haluaa briljeerata tietämyksellään ja jättää sen sitten huomiotta, kun asiat on esitelty. Teos ei itkettänyt, ei lisännyt säälin tunnetta tai ymmärrystä kehenkään. Luettuani teoksen kommenttini kaikesta olisi "Elämä on", ja se siitä. Tyypillinen amerikkalaisen henkilön kirjoittama teos. Onneksi on muitakin teoksia.

Kommentoi