Ladataan...

 

Sid ja Nancy ovat käsite. Pariskunta on synonyymi myrskyisälle ja väkivaltaiselle suhteelle, eikä heitä juuri muusta muistetakaan. Paitsi ehkä huumeiden käytöstä ja siitä, kuinka soittotaidoton Sid oli Sex Pistolsin basistina. Nancy on taas jäänyt historiaan lähinnä bändärinä, jonka toiminta oli vähintäänkin epävakaata.

Nancyn äiti Deborah Spungen kirjoitti 1980-luvulla tyttärensä elämästä kirjan, josta on tullut varsinkin nuorten naisten lukema klassikko. En itse tullut lukeneeksi Nancyä nuorempana, vaikka luinkin silloin kohtalaisen paljon rock-musiikin historiaan liittyneitä kirjoja. Jostain syystä tämä osuus rockin historiaa ei silloin tainnut minua kiinnostaa.

Deborah Spungen tahtoo tuoda kirjassa esiin oman versionsa Nancyn tarinasta. Hän kokee, että media on kohdellut häntä ja hänen perhettään väärin, eikä kukaan ole ymmärtänyt hänen näkökulmaansa. Kaikkein julkeimpia olivat toimittajat, jotka Nancyn kuoleman jälkeen parveilivat perheen kodin edustalla ja yrittivät saada juttunsa keinolla millä hyvänsä.

Soitin naapureille ja pyysin, etteivät hekään ryhtyisi puhumaan toimittajille. Heitä kaikkia oli lainattu väärin lehdissä helmikuussa. He suostuivat mielellään. He kunnioittivat meidän yksityiselämäämme. Miksi lehtiväki ei voinut kunnioittaa sitä? Kuinka ihminen saattoi työntää mikrofonin toisen ihmisen kasvoihin kiinni ja pyytää - ei, vaatia - että minä auttaisin heitä myymään lehteään, parantamaan irtonumeroiden kauppaa?

Deborah Spungen kuljettaa kirjaa täysin omasta näkökulmastaan. Nancy on ikään kuin hänen puolustuspuheenvuoronsa, eikä kerronnassa juuri ole läsnä surua tai katumusta. Hänen tyttärensä kuolema oli vääjäämätön, eikä asioiden kulkuun voinut vaikuttaa. Deborah kyllä tiesi, ettei Nancy tulisi elämään pitkään. Vain se, miten se lopulta tulisi tapahtumaan, oli yllätys.

Deborah kertoo, kuinka hän tulee nuorena äidiksi ja on jo varhain vakuuttunut siitä, että Nancyssä on jotain vikaa. Vauvanakin Nancy oli vaikea, ja vähitelleen hänen tilanteensa muuttuu yhä huonommaksi. Hän terrorisoi koko perhettä ja tekee äitinsä elämästä helvettiä. Deborah syyttää tytärtään jopa siitä, kuinka hän ajautui pettämään aviomiestään.

Perhe yrittää hakea Nancylle apua, mutta siitä ei ole hyötyä. Kirjassa tarjoillaan tulkintaa, jonka mukaan Nancylla olisi ollut lapsesta saakka diagnosoimaton skitsofrenia. 1970-luvulla tätä mahdollisuutta ei ymmärretty, eikä sairauteen ollut edes likimain tehokkaita hoitokeinoja. Jos Nancy olisi saanut varhain oikean diagnoosin, tuskin hänen tilanteensa olisi siitä olennaisesti muuttunut.

Teini-ikäisenä Nancy päättää, että hän yksinkertaisesti tahtoo kuolla. Tämän jälkeen loppu on lipumista kohti huumeita, rock-elämää ja Sid Viciousia. Poikaystävälle ei kuitenkaan ole varattu vain pahiksen roolia, vaan hän on lähinnä pöllyissä vaeltava zombi. Jopa hänen osuutensa Nancyn kuolemasta jää arvailujen vartaan, koska on aina mahdollista, että Nancy itse käski Sidiä iskemään veitsen hänen rintaansa.

Nancy on häiritsevää luettavaa. Olin melko järkyttynyt siitä, kuinka Deborah syyttelee tytärtään. Toisen päähenkilön, itse Nancyn, mielenliikkeet taas jäävät etäisiksi, koska niitä ei kuvata muutoin kuin Deborahin näkökulmasta. Se, miten Nancy on itse kokenut elämänsä, jää minulle kirjan lukemisen jälkeen vieraaksi. Jos olisin lukenut kirjan teininä, osaisin ehkä tavoittaa Nancyn tunnelmia jostain rivien välistä.

Vaikka Nancy on hyvin värittynyt ja henkilökohtainen näkökulma Nancy Spungenin elämään, sen lähemmäs Sidin ja Nancyn ikonista, häiriintynyttä rakkaustarinaa ei kenties ole koskaan mahdollista päästä. Nancy on ollut ihminen, joka ei elämänsä aikana juuri saanut ymmärrystä - paitsi ehkä elämänsä rakkaudelta Sidiltä.

Onko joku muu lukenut Nancyn? Miten koitte tarinan?

 

Deborah Spungen: Nancy

Suomennos Anna Salo

363 sivua

Gummerus 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 36. elämäkerta tai muistelmateos

 

Lue myös

Patti Smith: M Train

Kim Gordon: A Girl in a Band

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Kuolevaisuus kas siinä aihe. Yhdysvaltalainen lääkäri Atul Gawande on kirjoittanut siitä erittäin tärkeän kirjan Being Mortal, jonka lukemista voisin suositella oikeastaan jokaiselle. Liian usein aiheesta vaietaan tai puhutaan kierrelleen. Koska kaikki me kuitenkin jonain päivänä kuolemme ja ennen pitkää kohtaamme läheistemme kuolemia, kuolevaisuuden äärelle sopisi pysähtyä vähintäänkin silloin tällöin.

Atul Gawande on kirurgi, jolle opetettiin lääketieteellisessä, että lääkärin tehtävä on pelastaa ihmishenkiä. Kuolevan tai hänen läheistensä kohtaamista ei koulunpenkillä opetettu. Käytännön työssä hän leikkasi vaikeasti sairaita, joiden ennuste oli todella huono. Kuitenkin jotain piti yrittää, vaikka leikkaus ehkä vain pitkitti väistämätöntä.

Jossain vaiheessa Gawande päätti vierailla oman työpaikkansa geriatrisella osastolla. Hän alkoi kiinnostua siitä, miten ihmisen elämä tulee kohti loppuuaan, miten ihmiset vanhenevat ja lopulta kuolevat. Kirjassaan hän muistuttaa, kuinka vanhaksi eläminen on historiallisesti uusi ilmiö. Ennen kuoltiin nuorena ja yllättäen. Nyt kuoleminen on pitkää hiipumista.

 

 

Being Mortal on taitavasti kirjoitettu ja lähestyy aihettaan käytännön tarinoiden kautta. Siinä pohditaan vanhuutta nyky-yhteiskunnassa ja sitä, miten vanhukset elävät usein laitoksissa vailla todellisia vaikuttamismahdollisuuksia omaan elämäänsä. Loppua kohden päästään vaikeiden päätösten äärelle: missä kohtaa hoidoista kannattaa luopua ja päästää irti.

Atul Gawande haastaa pohtimaan sitä, mikä on itse kullekin hyvää elämää. Joku on valmis menemään vielä viimeiseenkin riskialttiiseen leikkaukseen, jos pystyy sen jälkeen vielä katsomaan televisiota ja syömään jäätelöä. Toisen kohdalle tälläinen leikkauksen lopputulos olisi musertava. Näitä asioita tulisi omalla kohdallaan miettiä ja niistä kannattaisi keskustella myös läheistensä kanssa.

Mielenkiintoista Being Mortal -kirjassa on myös, kuinka inhimillisen kuvan se piirtää lääkäreistä. Atul Gawande ei pidä yllä mielikuvaa siitä, että lääkärit olisivat alansa huippuammattilaisia, jotka aina tietäisivät, mitä he ovat tekemässä. Päinvastoin he ovat kiinni samoissa inhimillisissä tunteissa kuin muutkin. He saattavat esimerkiksi kokea potilaan siirtämisen saattohoitoon henkilökohtaisena epäonnistumisenaan.

Being Mortal -kirjaa ei ole saatavilla suomeksi, mutta aihepiiriin voi tutustua myös katsomalla Yle Areenasta dokumentin Lääkäri ja kuolinuutinen. Siinä Atul Gawande on samojen kysymysten äärellä kuin loistavassa kirjassaan. Dokumentti on katsottavissa vielä parin viikon ajan.

 

Atul Gawande: Being Mortal

Profile Books 2015

282 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 20. kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Olen ollut vaateostoksilla suunnittelematon. Joskus olen ostanut lyhyen ajan sisällä paljon vaatteita ja joskus ollut pitkään ostamatta mitään. Olen hankkinut asioita, jotka ovat näyttäneet hyviltä kiinnittämättä juuri huomiota niiden laatuun tai materiaaleihin. En ole suunnitellut hankintojani pitkällä aikavälillä. Hätäpäissä ostetut sinnepäin-ratkaisut ovat tulleet turhan tutuiksi.

Berliinissä asuva Anuschka Rees on kirjoittanut pitkään blogia siitä, kuinka koota harkittu, laadukas ja kohtuullisen kokoinen vaatekaappi. Kuten lähes kaikki, hänkin on joskus hukkunut fast fashion -kauppojen vaatteisiin mutta sittemmin muuttanut tapansa. Viime vuonna hänen oppinsa koottiin kirjaksi. Jos on lukenut hänen blogiaan, kirjan opetuksissa ei varmastikaan tule juuri uutta.

The Curated Closet tekee vaatekaapin kokoamisesta kuin tiedettä. Kirja on täynnä harjoituksia, joissa muun muassa lasketaan kalenterin perusteella, minkälaisia erilaisia tilanteita elämässä on ja kuinka usein niitä tulee. Näiden perusteella piirretään piirakkakaavioita ja suunnitellaan vaatekaapin sisältöjä vastaamaan samassa suhteessa näitä tilanteita.

Jos on fiilispukeutuja ja tyytyväinen siihen, Anuschka Reesillä on tuskin juuri annettavaa. Jos taas on periaatteessa järjestelmällinen ja turhaantunut omaan vaatekaappiinsa, Reesin harjoituksista saa paljon tukea muutoksen tekemiseen. Ihan kaikkia harjoituksia en itse jaksanut tehdä, mutta tein ne, jotka vaikuttivat kaikkein hyödyllisimmiltä, ja sain niistä hyviä oivalluksia tyylistäni.

Ehkä se on tämä ikävaihe. Parikymppisenä ostetut vaatteet ovat käyttöikänsä päässä, eivätkä ne enää kuvasta sen paremmin minua kuin elämääni. En enää ole opiskelija vaan tarvitsen siistejä työvaatteita, joita minulta ei oikeastaan löydy. Olen todennut, että olen siinä pisteessä, missä minun pitää käyttää aikaa ja rahaa, jotta saisin vaatekaappini perustan kuntoon.

On turha ostaa vaatteita haave-elämää varten, kun arkenakin on pakko laittaa jotain päälle. Siksi olen nyt tehnyt kunnollisen suunnitelman siitä, mitä vaatekaappini kaipaa ja aion pitäytyä siinä. Luoja antakoon minulle voimaa pidättäytyä impulssiostoksista.

 

Anuschka Rees: The Curated Closet

Penguin Random House 2016

271 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 4. kirja lisää hyvinvointiasi

 

Lue myös

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Hannele Lampela: Täydellinen vaatekaappi tuhlaamatta

Lena Dunham: Not That Kind of Girl

Share
Ladataan...

Pages