Kari Hotakainen: Jumalan sana

kari hotakainen jumalan sana

 

Hopeaniemellä ei ole helppoa. Omia vaatimuksiaan hänelle asettavat Finanssivalvonta, osakkeenomistajat, johtoryhmä, toimittajat ja jopa edesmennyt isä, joka menestyi omana aikanaan liikemaailmassa. Maailma on kuitenkin nyt eri kuin isän ollessa uransa huipulla. Enää ei voi menestyä tukevalla kännillä ja hyvillä Venäjä-suhteilla. Rahavirrat ovat globaaleja ja äkkivääriä.

Hopeaniemi on investointipankkiiri ja konsernin toimitusjohtaja. Jumalan sana alkaa tilaneesta, jossa hän on jumittunut Saariselälle, mistä hän ei islantilaisen tulivuoren purkauksen vuoksi pääse lentokoneella takaisin etelään. Hän maanittelee isänsä entisen autonkuljettajan ajamaan pohjoiseen ja viemään hänet Pasilaan, koska hän on vastoin kaikkia tapojaan lupautunut television aamuohjelman vieraaksi.

Jumalan sana on napakasti kirjoitettu yhdenpäivänromaani. Automatkalla kohti etelää Hopeaniemi ja autonkuljettaja kuuntelevat autoradiosta c-kasetteja, joita Hopeaniemen isä on nauhoittanut ollessaan elossa. Niissä alkoholisoitunut yritysjohtaja kertoo omia ajatuksiaan rahasta, sen tekemisestä ja johtajuudesta. Hopeaniemen paineet ovat erilaisia kuin isällään, koska Suomen talous on avautunut verrattaen nopeasti.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee vaihtelevasti sekä Herlinien suku että Björn Wahlroos. Herlineistä muistuttaa Hopeaniemen isä, joka on henkilökohtaista ongelmistaan huolimatta onnistunut rakentamaan yritysimeriumin. Wahlroos taas tulee mieleen, kun Hopeaniemi kertoo nuoruuden kommunistisista ajatuksistaan. Mielleyhtymät kertovat ehkä lähinnä siitä, että Suomen yritysvaikuttajien piiri on todella pieni.

Yritysjohtajia ei juuri näy talouslehdissä kertomassa siltä, kuinka rankalta jokin tilanne on heistä tuntunut. He kantavat omaa rooliaan ja käyttäytyvät oman asemansa edellyttämällä tavalla. Siksi on helppo unohtaa, että jokainen heistä on lopulta vain ihminen. Jumalan paikka on sen sijaan varattu markkinaliikkeille, joiden oikkujen mukaan on elettävä. Raha käyttäytyy kuin Vanhan testamentin Jumala, joka piinaa ja koettelee palvelijoitaan ennakoimattomilla tavoilla.

Kari Hotakainen on minulle tuttu yhden romaanin verran, sillä luin viime vuonna Juoksuhaudantien. Siihen verrattuna Hotakaisen tyyli on melko samanlainen Jumalan sanassa. Tarina kulkee lakonisen niukasti mutta vetävästi. Matkan varrelle ripotellaan osuvia ajatuksia markkinataloudesta, ihmisluonnosta ja siitä, millaista on olla yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, jossa joutuu kohtaamaan eri tahtoilta niin monia ristiriitaisia odotuksia.

Jumalan sanaa lukiessaan tavallinen työntekijä alkaa helposti iloita omasta asemastaan. Onpa oikeastaan ihan mukavaa, ettei itse vastaa suoraan osakkeenomistajille tai Finanssivalvonnalle.

 

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Siltala 2011

323 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 19. yhdenpäivänromaani

 

Lue myös

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Tuomo Pietiläinen ja tutkiva työryhmä: Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta

kulttuuri kirjat

Deborah Spungen: Nancy

deborah sprungen nancy

 

Sid ja Nancy ovat käsite. Pariskunta on synonyymi myrskyisälle ja väkivaltaiselle suhteelle, eikä heitä juuri muusta muistetakaan. Paitsi ehkä huumeiden käytöstä ja siitä, kuinka soittotaidoton Sid oli Sex Pistolsin basistina. Nancy on taas jäänyt historiaan lähinnä bändärinä, jonka toiminta oli vähintäänkin epävakaata.

Nancyn äiti Deborah Spungen kirjoitti 1980-luvulla tyttärensä elämästä kirjan, josta on tullut varsinkin nuorten naisten lukema klassikko. En itse tullut lukeneeksi Nancyä nuorempana, vaikka luinkin silloin kohtalaisen paljon rock-musiikin historiaan liittyneitä kirjoja. Jostain syystä tämä osuus rockin historiaa ei silloin tainnut minua kiinnostaa.

Deborah Spungen tahtoo tuoda kirjassa esiin oman versionsa Nancyn tarinasta. Hän kokee, että media on kohdellut häntä ja hänen perhettään väärin, eikä kukaan ole ymmärtänyt hänen näkökulmaansa. Kaikkein julkeimpia olivat toimittajat, jotka Nancyn kuoleman jälkeen parveilivat perheen kodin edustalla ja yrittivät saada juttunsa keinolla millä hyvänsä.

Soitin naapureille ja pyysin, etteivät hekään ryhtyisi puhumaan toimittajille. Heitä kaikkia oli lainattu väärin lehdissä helmikuussa. He suostuivat mielellään. He kunnioittivat meidän yksityiselämäämme. Miksi lehtiväki ei voinut kunnioittaa sitä? Kuinka ihminen saattoi työntää mikrofonin toisen ihmisen kasvoihin kiinni ja pyytää – ei, vaatia – että minä auttaisin heitä myymään lehteään, parantamaan irtonumeroiden kauppaa?

Deborah Spungen kuljettaa kirjaa täysin omasta näkökulmastaan. Nancy on ikään kuin hänen puolustuspuheenvuoronsa, eikä kerronnassa juuri ole läsnä surua tai katumusta. Hänen tyttärensä kuolema oli vääjäämätön, eikä asioiden kulkuun voinut vaikuttaa. Deborah kyllä tiesi, ettei Nancy tulisi elämään pitkään. Vain se, miten se lopulta tulisi tapahtumaan, oli yllätys.

Deborah kertoo, kuinka hän tulee nuorena äidiksi ja on jo varhain vakuuttunut siitä, että Nancyssä on jotain vikaa. Vauvanakin Nancy oli vaikea, ja vähitelleen hänen tilanteensa muuttuu yhä huonommaksi. Hän terrorisoi koko perhettä ja tekee äitinsä elämästä helvettiä. Deborah syyttää tytärtään jopa siitä, kuinka hän ajautui pettämään aviomiestään.

Perhe yrittää hakea Nancylle apua, mutta siitä ei ole hyötyä. Kirjassa tarjoillaan tulkintaa, jonka mukaan Nancylla olisi ollut lapsesta saakka diagnosoimaton skitsofrenia. 1970-luvulla tätä mahdollisuutta ei ymmärretty, eikä sairauteen ollut edes likimain tehokkaita hoitokeinoja. Jos Nancy olisi saanut varhain oikean diagnoosin, tuskin hänen tilanteensa olisi siitä olennaisesti muuttunut.

Teini-ikäisenä Nancy päättää, että hän yksinkertaisesti tahtoo kuolla. Tämän jälkeen loppu on lipumista kohti huumeita, rock-elämää ja Sid Viciousia. Poikaystävälle ei kuitenkaan ole varattu vain pahiksen roolia, vaan hän on lähinnä pöllyissä vaeltava zombi. Jopa hänen osuutensa Nancyn kuolemasta jää arvailujen vartaan, koska on aina mahdollista, että Nancy itse käski Sidiä iskemään veitsen hänen rintaansa.

Nancy on häiritsevää luettavaa. Olin melko järkyttynyt siitä, kuinka Deborah syyttelee tytärtään. Toisen päähenkilön, itse Nancyn, mielenliikkeet taas jäävät etäisiksi, koska niitä ei kuvata muutoin kuin Deborahin näkökulmasta. Se, miten Nancy on itse kokenut elämänsä, jää minulle kirjan lukemisen jälkeen vieraaksi. Jos olisin lukenut kirjan teininä, osaisin ehkä tavoittaa Nancyn tunnelmia jostain rivien välistä.

Vaikka Nancy on hyvin värittynyt ja henkilökohtainen näkökulma Nancy Spungenin elämään, sen lähemmäs Sidin ja Nancyn ikonista, häiriintynyttä rakkaustarinaa ei kenties ole koskaan mahdollista päästä. Nancy on ollut ihminen, joka ei elämänsä aikana juuri saanut ymmärrystä – paitsi ehkä elämänsä rakkaudelta Sidiltä.

Onko joku muu lukenut Nancyn? Miten koitte tarinan?

 

Deborah Spungen: Nancy

Suomennos Anna Salo

363 sivua

Gummerus 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 36. elämäkerta tai muistelmateos

 

Lue myös

Patti Smith: M Train

Kim Gordon: A Girl in a Band

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

kulttuuri musiikki kirjat