NUTS Karhunkierros 31 km 2017

Olette tottuneet lukemaan minulta kisaraportteja, joissa kaikki menee putkeen tai korkeintaan pienten vaikeuksien kautta pääsen alle tavoiteaikani maaliin. Tästä ei tule sellaista. Tällä reissulla kävin läpi koko tunneskaalan mukaanlukien ”jään kuusen juurelle makaamaan ja kieltäydyn liikkumasta, kunnes joku hakee minut pois” sekä ”lopetan koko lajin enkä taatusti enää ikinä tee mitään näin kamalaa”.

NUTS Karhunkierros oli sekä fyysisesti että henkisesti kovin urheilusuoritus, jonka olen ikinä tehnyt. Aikatavoitteet olin hylännyt jo lumitilanteenkin takia, mutta keliolosuhteita suurempi vastus löytyi muualta. Maaliin pääsin lopulta melkein yhdeksän tunnin ajassa. Jälkikäteen olen todella kiitollinen, etten luovuttanut, vaikka keskeyttäminen oli lähempänä kuin missään aikaisemmassa kisassa. Mutta palataanpa hetkeksi alkuun.

Juuma-Basecamp

Lähden starttialueelle vievään bussiin tavanomaisen vaate- ja repunpakkaussäädön jälkeen luottavaisin mielin. Viikolla oikeutellut stressimaha tuntuu rauhoittuneen ja sää näyttää mainiolta, joskin viileähköltä. Lähtöalueella on mukava kuhina ja innostuneen odottava tunnelma lähtöryhmän toisensa perään siirtyessä starttiviivalle. Juuri ennen lähtölaukausta toivotamme hyvät matkat samassa ryhmässä olevan naisen kanssa ja pääsen liikkeelle mukavaa hölkkätahtia.

Pian lähdön jälkeen vastassa on ensimmäinen riippusilta, jonka kohdalla juoksijoiden jono venyy pidemmäksi. Muuten maasto on ensimmäiset kilometrit helppokulkuista joitakin ylös alas kulkevia portaita lukuunottamatta. Toisella riippusillalla ei enää pelota, vaan voin keskittyä ihailemaan näkymiä kosken yli.

Juoksijoita menee totuttuun tapaan ohi enemmän kuin selkiä tulee vastaan. Polulla on sen verran väkeä, että useampi juoksija on koko ajan näköpiirissä, mutta ei ruuhkaksi asti. Jalat hieman protestoivat rappusten kiipeämisestä, mutta toimivat muuten moitteetta, ja sykekin alkaa alkujännityksen jälkeen laskea tasaisilla osuuksilla. Päätän tehdä enemmän kyykkytreeniä ennen seuraavaa mäkistä kisaa. Pyrin pitämään enegiatasapainosta huolta heti alkumatkasta lähtien syömällä geeliä ja suklaata 30-45 minuutin välein. 

Basecamp-Konttainen

Huollossa huomaan hukanneeni mukini, eikä juomatarjoilua ole ilman omaa astiaa. Arvelen repun juomasäiliössä olevan urheilujuoman riittävän seuraavaan huoltoon asti ja syön vain muutaman sipsin teltassa. Tässä vaiheessa matkan pituus alkaa hieman hirvittää – nyt olisin ikään kuin Sipoonkorpi Trailin lähtöviivalla, ja lopun vaarat ja tunturit ovat tunnetusti reitin raskain osuus.

Jonkin matkaa huoltopisteen jälkeen vatsaan alkaa koskea ensin lievästi, sitten pikkuhiljaa pahemmin. Kävelen ja hölkkään vuorotellen toivoen tilanteen helpottavan. Huonon olon tunne kuitekin pahenee, enkä muutaman kilometrin jälkeen uskalla enää syödä mitään, koska pelkään eväiden tulevan saman tien ylös. Lasken mielessäni matkaa seuraavaan huoltoon ja haaveilen pullollisesta kylmää vettä – urheilujuomakin alkaa tökkiä.

Vauhtini hidastuu yhä enemmän. Ohittavat juoksijat jakelevat kannustuksia tai kyselevät, olenko kunnossa. Kaikilla on samat puheenaiheet: enää niin-ja-niin pitkä matka seuraavaan huoltoon. Yritän vaikuttaa reippaalta, vaikka oikeasti haluaisin lopettaa koko kisan ja päästä vain takaisin mökille lepäämään. Juoksen enää satunnaisia pätkiä ja raahustan hitaasti kävellen suurimman osan matkasta. Energiaa ei enää yksinkertaisesti ole kropassa, vastaa vääntää ja epäilen myös nestehukan oireita, mutta en saa silti enempää urheilujuomaa menemään alas.

Olen jo etukäteen nähnyt reittiprofiilin, mutta silti viimeinen mäen ylitys ennen Konttaisen huoltoa tulee pienenä järkytyksenä. Silti muita vaihtoehtoja, kuin kiivetä mäen yli huoltoon, ei ole. Saan voimaa ajatuksesta, että pian saan pitää kunnon pitkän tauon huoltoteltassa. 

Konttainen-Ruka

Konttaisen huollossa tapaan juokkuekaverini, joilla on myös ollut vaikeuksia matkalla. Käyn vaihtamassa repun juomasäiliöön vettä ja hörpin sitä vilttiin kääriytyneenä täristen – hitaan vauhdin takia viimeisten kilometrien aikan on ehtinyt tulla kylmä. Ensiaputoimitsija tulee kyselemään vointiani ja ohjaa minut järjestäjien autoon lämmittelemään. Vesi, huoltoteltan tarjoilusta poimimani banaani ja repusta kaivamani vaihtovaatteet saavat olon tuntumaan sen verran paremmalta, että auton lähtiessä Rukalle ilmoitan vielä jääväni jatkamaan matkaa jalkaisin.

Päätämme Pi(i)nkovien rämpijöiden kanssa pyrkiä maaliin rauhallisesti kävellen ja tarvittaessa taukoja pitäen. Ensimmäinen tunturin ylitys menee jotekuten useammalla pienellä pysähdyksellä. Vesi maistuu ihanalta ja pysyy sisällä, ja huono olo alkaa vihdoin helpottaa. Toisen tunturin kylki nousee jo kevyemmin. Huipulla huomaan pitäväni reippaampaa vauhtia kuin ystäväni, joiden perässä laahustin huollon jälkeen. Sopivan loivan alamäen kohdalla huikkaan: ”Haittaako jos meen ihan vähän edeltä?” ja jatkan matkaa kevyttä hölkkää tasaiseksi lumeen tallautunutta polkua pitkin. 

Matka Rukatunturin nousuun asti tuntuu kevyemmältä kuin viimeiseen viiteentoista kilometriin. Ohittelen joitakin aiemmin ohi menneitä juoksijoita, joiden askel alkaa silminnähden painaa. Viimeisessä nousussa joudun itsekin vetämään taas pari kertaa henkeä ennen jatkamista. Rukan laella mies poronkellon kanssa huutaa jo kaukaa: ”Tämä on viimeinen nousu, sitten enää alamäki maaliin!” 

Kisakeskuksen tullessa näkyviin alan melkein itkeä: minä pääsen maaliin, tuolla sen on! Kiihdytän vauhtia koko alamäen punaiselle matolle ja maalikaarelle saakka. Maaliviivan ylitettyäni olo on ristiriitainen – toisaalta tuntuu, että paukkuja olisi ollut paljon enempäänkin, toisaalta tajuan, millaisen rääkin kroppani on juuri käynyt läpi. Saan mitalin kaulaan ja jään maalialuuelle odottelemaan joukkuetoverini ja tunturissa tapaamamme naisten 160 km jaetulle kolmossijalle tulevat Super-Laurat maaliin.

Jälkipeli

Vaikka tällä kertaa kaikki ei todellakaan mennyt putkeen, reissu oli varsin opettavainen. Juoksijoiden välinen tsemppihenki oli läpi kilpailun omaa luokkaansa tasosta ja matkasta riippumatta. Hauskaa oli myös törmätä polulla sometuihin – kiitos kaikille moikkauksista ja kannustuksesta! Järjestäjelyt pelasivat moitteetta ja kisan henkilökunta oli uskomattoman kannustavaa reitillä edes takaisin kulkevia turvajuoksijoita myöten. 

Vaikka lauantaina siihen aikaan, kun olin kuvitellut olevani jo maalissa, mutta viimeinen huolto oli vasta edessä, olin lähes valmis polttamaan lenkkarini, yhden yön yli toivuttuani huomasin ajatusten kääntyvän seuraaviin haasteisiin. Syyskuussa edessä on Nuuksio Classic, josta toivonmukaan tulee enemmän juoksu kuin kävely, ja sitä ennen kenties joitakin lyhyempiä harjoituskisoja. Vaikeudet kuuluvat lajin luonteeseen ja uskon, että juuri ne saavat seuraavan nappisuorituksen tuntumaan entistä paremmalta.