Sipoonkorpi Trail 2017 21 km
Jos vuosi sitten joku olisi sanonut minulle, että juokset muuten ensi vappuna puolimaratonin, olisin nauranut päin naamaa. Minäkö muka juoskemaan, ja vielä puolimaratonille? Ei muuten tule kauppoja.
Niin kuitekin löysin itseni lauantaiaamuna Sipoonkorpi Trailin lähtöviivalta. Kuten aiemmin kerroin, edellisenä viikonloppuna flunssan takia näytti varsin epävarmalta, olenko lainkaan juoksukunnossa. Flunssan mentyä ohi päätin ilmoittautua, mutta lähteä matkaan puhtaasti harjoitusmielessä ilman mitään aikatavoitteita.
0-7 km
Suunnittelen etukäteen lähteväni matkaan rauhallisesti säästäen voimia viimeisille kilometreille; tuleehan matkasta pisin koskaan juoksemani, eikä minulla ole juurikaan käsitystä, millaisessa maastossa reitti kulkee. Koleassa säässä juoksijoiden massan lähdettyä reippaasti liikkeelle en kuitekaan malta heti himmailla vauhtia, vaan hölkkään mukana, kunnes letka harvenee ja alkaa tulla lämmin. Toisessa ylämäessä muistan taktiikkaani ja vaihdan mäen ajaksi kävelyyn. Rauhoitan tahtia edelleen parin seuraavan kilometrin ajan pikkuhiljaa maltillisemmaksi.
Muutaman kilometrin jälkeen reitti alkaa siirtyä syvemmälle metsään ja teknisemmille poluille. Totean jälleen kerran vaihtelevan maaston sopivan minulle: vaikka vauhti hidastuu, meno tuntuu kevyemmältä, kun jaloille on kokoajan erilaista askaretta. Huomaan pitäväni maastossa parempaa vauhtia kuin pari alun hiekkatiellä heittämällä ohi mennyttä samassa sarjassa juoskevaa tyttöä. Ohittelemme siitä eteenpäin vuorotellen toisiamme.
7-14 km
Ensimmäinen kerta, kun lähden lisälenkille, ajattelen kympin ja pidempien sarjojen erkanemiskohdassa. Maasto jatkuu edelleen miellyttävän kumpuilevana, joskin paikoitellen todella märkänä. Väistelen suuria kuralammikoita sen, minkä pystyn, mutta puljaan silti pari kertaa kengät kunnolla mudassa. Välillä polun katkaisee puro, jotka pitää ylittää hyppäämällä tai lankkua tai kaatunutta puunrunkoa pitkin.
Puolentoista tunnin kohdalla totean edenneeni kokonaisuudessa hieman normaalia sileän maan lenkkivauhtia hitaammin, mutta maastoon nähden hyvää tahtia. Energiaa tuntuu riittävän hyvin ja seuraava huoltopiste tulee yllättävän nopeasti vastaan.
Vähän puolimatkan jälkeen alkavat ensimmäiset ongelmat: repun juomasäiliöstä ei tahdo saada juomaa ulos, vaikka sitä on selvästi jäljellä. Hölskyttelen reppua ja manailen paakkuuntumisherkkää urheilujuomajauhetta. Nyt myös jalkoja alkaa väsyttää; juokseminen on tahmeaa ja tekee mieli kävellä helpoissakin paikoissa. Napostelen suklaapatukan lisäenergiaksi ja sen jälkeen juoksu alkaa taas sujua paremmin. Mietin puheita seinään törmäämisestä: tämä oli ehkä polvenkorkuinen aita. Odotan silti seuraavaa juomapistettä kuin kuuta nousevaa.
14-21 km
Pysähdyn huoltoon lisäämään vettä repun juomasäiliöön, jos se auttaisi liottmaan tukkeumia pois. ”Enää neljä ja puoli kilometriä!” kaikki kannustavat. Jaksan huollon jälkeen jatkaa vähän aikaa reippaampaa tahtia, mutta sitten vauhti alkaa taas hyytymään. Juomareppu ei edelleenkään toimi muuten kuin ottamalla se pois selästä ja kääntämällä ylösalaisin juomista varten, mikä sekä hidastaa konkreettisesti että syö henkisiä voimavaroja.
Käyn päänsisäistä keskustelua: En jaksa juosta. En halua, ei kiinnosta. Ajallahan ei pitänyt olla mitään väliä, voin ihan hyvin kävellä. – Tässä on hyvä polku, nyt juokset. Jälkikäteen harmittaa, jos nyt luovutan. Väsymys on vain korvien välissä. Kolmenkympin kärkeä alkaa mennä ohitse ja huudella kannustuksia, mikä on hyvä, koska kadotin samaa tahtia kulkeneet tytöt viimeisessä huollossa. Etenen vuorotellen pakottaen itseni hölkkäämään, vuorotellen kävellen. Kurkin joka mutkan takaa, joko Kuusijärvi alkaa siintää puiden välistä, vaikka tiedän järjellä sinne olevan vielä matkaa.
Kilometrit 18-20 tuntuvat elämäni pisimmiltä kahdelta kilometriltä. Yritän tsempata itseäni loppukiriin, mutta vastaan tulee tässä vaiheessa lähes pystysuoralta tuntuva ylämäki – ensimmäinen, joka reitillä aiheuttaa vaikeuksia. Pakko tehdä mäkitreeniä ennen Karhukierrosta, siellä kiivetään tässä kohti tunturille eikä parinkymmenen metrin pikkunyppylälle. Hoen itselleni, että tiedän jo pääseväni maaliin, ja se tulee vastaan sitä nopeammin, mitä vähemmän vetkuttelen.
Kun Kuusijärvi vihdoin ja viimein tulee näkyviin, löydän jostain vielä kerran uuden vaihteen juoksuun, vaikka jalat tuntuvat olevan melkein loppu. Viisikymmentä metriä ennen maalia alkaa lähes itkettää: Minä tein sen, minä ihan todella oikeasti pääsen maaliin! Ylitän maaliviivan tuulettaen ajassa 3 tuntia 31 minuuttia.
Jälkipuinti
Sipoonkorpi Trail oli erinomainen valinta ensimmäiseksi polkupuolikkaaksi. Reitti oli miellyttävän vaihteleva ja kaunis eikä kovinkaan raskas korkeuserojen jäädessä varsin maltillisiksi. Kisajärjestelyjen puolesta kaikki pelasi niin kuin pitikin.
Omassa suorituksessani kehittämisen varaa jää vauhdinjakoon: ihan oikeasti pitää malttaa olla kiihdyttelemättä alussa, jos haluaa pitää tahdin lopussakin tasaisena. Tai sitten lopun väsymys johtui yksinkertaisesti siitä, ettei kroppani ole tottunut näin pitkäkestoiseen rasitukseen. Ainakaan en ole ikinä ennen saanut jalkalihaksia juoksemisesta näin kipeiksi!
Varustelu toimi tukkiutunutta juomarepun letkua lukuunottamatta – sen syy täytyy ehdottomasti selvittää ennen Karhunkierrosta. IRockit ansaitsivat paikkansa kisakenkänä, jollei mutapuljauksista kenkiin hetkeksi ikävästi lillumaan jäänyttä vettä lasketa. Eväänä minulla oli urheilujuoman lisäksi geelejä ja suklaapatukoita, ja samankaltaisella kattauksella suuntaan todennäköisesti myös Karhunkierrokselle.
Juoksun jälkeen pulahdin saunasta järveen heittämään talviturkin, koska en keksinyt mitään syytä olla tekemättä niin – jos pystyn juoskemaan puolimaratonin, mitä kymmenen sekuntia kylmässä vedessä on siihen verrattuna?