Ladataan...
visual diary

 

 

Asioilla on kaksi puolta,

senhän nyt tietää jokainen. Kun näin tämän kuvasarjan, otin ruutukaappauksen ja ajattelin heti: ihana, laitan tän blogiin.

Samana iltana ystäväni luona hän kaivoi jääkaapista kaksi olutta, leväytti sovitukseen tulleen riemunkirjavan maton lattialle ja sanoi: Kun ei enää kiinnosta sellainen, että kaikki mätsää täydellisesti ja jokainen saakelin saippuakuppi ja muropakkaus on täydellisesti toisiinsa sointuva.

Sitten katsoimme värikartasta uuden värin, joka saisi edustaa hänen uutta elämää (ja olohuoneen seinää), olemmehan kuitenkin visuaalisia ihmisiä.

Mutta yhtä mieltä olimme siitä, että koko ajan vähemmän kiinnostaa mikään ns. täydellinen, mätsäävä ja liian stailattu. Samasta kirjoitti juuri Annakin. Minne katosi sellainen kiva pieni kotikutoisuus, joka oli blogeissa alkuaikoina? Ja varsinkin instagramissa?

Wardrobe snacks -sarja on kuitenkin hieno. Ihan siksikin, että se sai minut taas pohtimaan tätä asiaa.

 

----

 

Loving this Wardrobe snacks series by
photographer Kelsey McClellan and prop/set stylist Michelle Maguire.

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Oho wau, tän ottaisin joko kattoon tai pöydälle, ajattelin heti.

Ja se tässä parasta onkin, tämä bambulamppu menee niin kattolamppuna kuin pöytävalaisimena.

 

 

Tässä on jotain sellaista tyyliä, mistä tykkään just nyt. Ei liian designattua ja kliinistä, vaan enemmän vähän symppistä ja ja sen näköistä että tän vois vahingossa löytää jostain vanhan tavaran kaupasta.

Bamboo lantern on tehty Taiwanissa ja sen on suunnitellut Samy Rio.

 

----

 

Loving this bamboo lantern by Samy Rio.

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Eräänä myöhäisenä lauantai-iltana odottaessani katkarapucurryäni,
saamme yhtäkkiä kamalan riidan aikaiseksi siitä, kuka maksoi mitäkin vuoden 2008 finanssikriisin aikana ja kuka maksoi takaisin velkansa ja millaisilla koroilla.  

Yleensä minua ei kiinnosta puhua politiikasta ravintolapöydissä, jauhan paljon mielummin ihmissuhteista, mutta tällä kertaa kaksi vänkäävää portugalilaista saa minut hermostumaan oikein kunnolla.

Ota lisää viiniä ja hengitä, sanoo tarjoilija ja iskee silmää, koska oot muuten oikeassa. ENKÄ OTA, puhisen ja dippaan leipää oliiviöljyyn.

Myöhemmin teemme sovinnon ja päädymme siihen kivaan pikkubaariin, jonka sangrialasillisissa on aina mintunlehtiä ja kanelitanko ja henkilökunta poskipussaa sisään tullessa. Siellä olen taas viimeaikoina hengannut useaan otteeseen. Ulkomailla asuessa ne tietyt kotoisat turvasatamat ovat niin tärkeitä, mietin katsoessani punottavia poskiani tutusta vessan peilistä. Minulla on vain se pieni käsilaukku, jota pakatessa täytyy priorisoida: joko aurinkolasikotelo tai meikkipussi, kummatkin ei mahdu. Ei puuteria siis mukana, ihan sama.

Aiemmin samana päivänä seison suosikkigalleriani puutarhassa. On lämmintä, jos istuu ulkorappusilla juuri oikeassa kohdassa, voi ottaa takin pois ja hakea baaritiskiltä toisen lasin viiniä.

Ei, älä tilaa, mä tuon tonne lisää tätä ilmaista viiniä, kahvilanpoika sanoo ja täyttää samalla avajaistarjoilukulhot popcornilla ja suolakekseillä. Tungen suuni täyteen niitä, katselen seinillä olevia tauluja ja ystäväni uutta poikaystävää ja mieleni valtaa keväinen onnentunne. (Vai kenties ilmaisen viinin luoma onnentunne, mene ja tiedä).

Lauantait, te ihanat onnenpäivät.

 

 

Koulusta ja kielikurssilta tuttuja poikia tulee sisään, yhtäkkiä koen kuuluvani tänne niin paljon enemmän kun Helsingin hipsteribaareihin ikinä. Sitten kuulen että koko paikka ollaan ehkä lakkauttamassa, koska se halutaan saada turistikäyttöön. Melkein itken viinilasilliseeni, mutta kun muut ovat mielialalla sellaista se vaan nyt on, yritän ajatella samaa.

Rakastan näitä viikonloppuja, jolloin voi lähteä aamupäivällä kahville ja tulla yöllä kolmelta kotiin. Vaikka aikuisuudessa on paljon kaikkea inhottavaakin, on siinä myös ihania puolia: niin kuin se, että voi tehdä ihan mitä vaan huvittaa.

Ainakin kahtena päivänä viikossa.

Kun lähden baarista ja tuttu baarimikko pussaa poskelle ja luettelee ensi viikkoiset työvuoronsa, mieleni valtaa niin kivan kotoisa Lissabon-olo, ettei sitä poista edes kaatosade, toimimaton Uber, kolme tyhjää pankkiautomaattia tai yksisuuntaiset kapeat kadut, joiden takia en ikinä pääse taksilla kotiovelle asti.

No aika pieniä murheita, kun muuten on tällaisia iltoja, päiviä ja öitä.

 

----

 

Life lately.

 

 

Share

Pages