Eilen juoksulenkillä sattumalta tuohon otsikon biisiin törmätessäni en voinut olla miettimättä, että vaikka minun ja Cheekin arvomaailmat ovat suurimmaksi osaksi melko vastakkaisia, yhdessä asiassa olen koko ajan enemmän ja enemmän samaa mieltä Jaren kanssa.

Jos on tehnyt jonkun asian eteen pirusti työtä, siitä saa olla ylpeä. Kuuluukin olla.

Viimeisen vuoden aikana olen lukenut onnellisuudesta, onnen saavuttamisesta paljon erilaisia juttuja: kirjoja, blogipostauksia, artikkeleita. Siitä miten hyvä houkuttaa hyvää luokseen, positiivisuus positiivisuutta. Toisaalta myös treenitsemppauksia; siitä miten mitään ei saavuta, jos ei ensin tee töitä sen eteen. Miten jatkaminen epäonnistumisista huolimatta erottaa menestyjät luovuttajista.

Yhtä kaikki, kaikessa keskeistä on oma valinta. Niin fyysisten kuin henkistenkin tavoitteiden saavuttamisessa on yksi olennainen osa: työnteko. Omien ajatusmallien työstäminen, poikkeaminen tutusta, mukavuusalueiden ylittäminen. Kenellekään ei tässä maailmassa vain tipahtele hyviä asioita syliin päivästä toiseen, vaikka se ulkopuolisesta siltä saattaisi näyttääkin, vaan kyse on aina myös omasta toiminnasta, joko käytännön tai sitten ajatusten tasolla.

Norjaan muuttaessani ja siihen valmistautuessani sain hämmentävän monta kertaa kuulla useammalta ihmiseltä ympärilläni ”että olen ylpeä susta. Mahtavaa että uskallat.” Pikkuhiljaa tajusin hämmennyksestä toivuttuani, että ensimmäisiä kertoja elämässäni olen ihan oikeasti, varpaista päälakeen asti itsekin itsestäni aika ylpeä. Vaikka eihän sitä tällainen suomalainen saisi ääneen sanoakaan.

Paitsi että sanon nyt tosiaan kuitenkin. Kertaalleen täällä, sitä useammin yritän muistaa sanoa sen itselleni ääneen pääni sisällä. Sillä liian helpolla ei tänne päästy, sen sijaan se kaikki työ oli ehdottomasti sen arvoista.

Sillä mitä järkeä on tehdä töitä jonkin asian eteen, jos ei sen saavutettuaan antaisi itsensä olla siitä ylpeä? Olkoon se sitten isompi juttu: rohkeus vaihtaa työpaikkaa, maratonmatkan juokseminen, uuden kielen opettelu. Tai sitten pienempi, arkisempi: itsensä saaminen ulos lenkille vaikka väsyttää, suursiivouksen tekeminen (tai edes sen pienemmänkin), itsehillintä silloin kuin ensireaktio olisi jotain ihan muuta. Saavutuksistaan ja kehityksestään saa todellakin iloita, ja se positiivisuus vie jatkossakin eteenpäin, auttaa tulevaisuudessakin tekemään oikeita, kehittäviä valintoja ja ratkaisuja. Ja ennen kaikkea olemaan pikkuisen onnellisempi oman itsensä sisällä.

Enkä siis todellakaan tarkoita nyt sellaista ”hei olen paljon parempi kuin muut” -ylpeyttä, joka ei itse asiassa minusta kyllä aitoa ylpeyttä olekaan, ennemmin päinvastoin jonkinlaista oman epävarmuuden ja egon pönkittämistä. Vaan sellaista ylpeyttä, että kerrankin kohtelee itseään kuin kohtelisi parasta ystäväänsä tämän saavutettua jotain hienoa.

Aiheesta ihan toiseen, kuvituksena on uudet parhaat ystäväni; Asicsin Gel-Noosa Tri 10 ja Gel-Kayano 22. Yes, call me crazy, tarvitsin kahdet uudet juoksukengät samanaikaisesti. Onneksi tiedän, että ainakin yksi tyyppi siellä jossain ymmärtää minua tässä asiassa ihan varmasti. 😉 Oikeasti oli haussa vain yhdet, lähinnä melko tukevat uudet perusjuoksukengät pitkille matkoille ja puolimaratonille, vanhat Gel-Nimbukseni kun ovat jo reilun kaksi vuotta vanhat ja ylittäneet juoksukilometrisuositukset aika railakkaasti.

Olin kuitenkin ostanut viime keväänä Niken Free 5.0 kevyemmiksi kengiksi lyhyemmille juoksulenkeille ja vauhtiharjoitteluun, sen sijaan nyt, vuosikausien Nike-fanituksen jälkeen on pakko myönnettävä, että Niken kengät eivät vain ole parhaat mahdolliset jaloilleni. Ennen joulua kertaalleen sain niiden kanssa juostessani toisen jalkapöytäni niin kipeäksi, etten saanut sillä käveltyä viikkoon ilman Buranaa. Tarve oli siis myös kevyemmille kengille, kiirettä ei kylläkään, mutta tajuttuani että Gel-Noosaa ei enää juuri mistään enää tuolla värityksellä saa, en niihin kaupassa törmätessäni vain kyennyt jättämään niitä hyllylle. Etenkin kun siellä nökötti nimenomaan viimeinen pari, joka kerrankin, ehkä kohtalosta, oli juuri omaa kokoani.

Olen tosin nyt ensialkuun jättänyt jälkimmäiset ulkoiluttamatta ja käyttänyt niitä vain salilla juoksumatolla juostessa, näppärää kyllä tuokin, että on sisätiloihin omat kengät eikä tarvitse sitä varten aina olla pohjia putsaamassa. Treenikenkinäkin kun minulla on todella kevytrakenteiset Niken Freet, joilla en yhtään pidempiä aikoja kyllä uskaltaisi juosta etenkään tuon syksyn jalkapöytäepisodin jälkeen.

Ja olen kyllä ihan rakastunut toihin uusiin Kayanoihin, ne ovat ehkä parhaat juoksukengät, mitä minulla on ikinä ollut. Melko kevyet mutta tukevat ja istuvat omaan pikkuisen ylipronatoivaan jalkaani täydellisesti.

Ja juoksusta puheenollen, nyt kun on enää viisi viikkoa aikaa puolimaratoniin, on aika myös aloittaa yksi tärkeimmistä valmistautumisvaiheista: täydellisen soittolistan kokoaminen. Siispä, hyviä juoksubiisisuosituksia otetaan lämmöllä vastaan! Pistä kommenttiboksi (tai sähköpostikenttä) laulamaan! Kirjaimellisesti. 😉

(Niin ei tarvitse pelkkää Cheekiä kuunnella.)

♥ Ei oikotietä – Cheek