Epätoivon esseet
Yhtäkkiä tajusin kolmatta kertaa saman viikon aikana yrittäväni kirjoittaa sanan marraskuu isolla alkukirjaimella. Siis suomeksi, Marraskuu. Sentään huomasin ajoissa, niin väärältä se näytti.
Luin Facebookista suomenkielisen jutun jostain TPS:n tapahtumasta ja mietin itsekseni ”I really wanna bli med”.
Tajusin etten ollut varma, miten ruotsinkielen sana ”måste” kirjoitetaan. Että onko se varmasti tuollainen sana ollenkaan.
Vastikään eräs työkaverikin totesi minulle hetken minun vuodatuksiani kuunneltuaan: ”You seem to have a lot of issues with languages” (hän puhuu englantiä äidinkielenään, siksi poikkeuksellisesti puhuin hänen kanssaan englantia enkä norjaa kuten yleensä töissä).
Kieli ja kielet ovat aina olleet vahvuuteni. Lapsena rakastin lukemista yli kaiken, rakastin uppoutua muihin maailmoihin kirjojen kautta. Siispä suunnilleen seitsemännellä luokalla kun silloisesta lempikirjasarjastani loppuivat suomennetut osat kesken, lainasin Turun kaupunginkirjastosta sinnikkäänä seuraavia osia englanniksi, koska halusin ehdottomasti tietää miten tarina jatkuu. En usko olleeni juurikaan tavallista lahjakkaampi englannissa tai vieraiden kielten opiskelussa ylipäätään, mutta ahkera lukeminen varmasti auttoi oppimaan kieltä tehokkaasti.
Valikoivan pedanttiseen luonteeseeni sopien olen kaiketi luonnostani ollut myös tarkka kieliopista ja kirjoitussäännöistä. Jokaiselle tyylille ja tarkkuudelle on toki paikkansa, esimerkiksi täällä blogissa käytän varmasti usein aika paljon rennompaa kieltä kuin monissa muissa tilanteissa, sen sijaan esimerkiksi Facebookissa varmasti aivan toista ääripäätä. Kieliopin hallitseminen ja oikeaoppisen kielen ja rakenteiden käyttö ovat kuitenkin minulle aina olleet tärkeitä asioita, sellaisia joihin haluan panostaa ja jotka otan oikeastaan ehkä vähän kunnia-asianakin.
Sitten tuli vastaan arki täällä: joka ikinen päivä käytän vähintään kolmea eri kieltä. Töissä ja asioidessa norjaa, täkäläisille ystävilleni englantia ja suomalaisille tietysti suomea. Eniten kuitenkin yritän (ja olen viimeisen vuoden ajan yrittänyt) keskittyä oppimaan norjaa, koetan keskittyä painamaan mieleeni uusia sanoja ja sanontoja, sanontatapoja, rakenteita. Toisaalta koetan vain selvitä työpäivistä, saada kommunikoiduttua, viestini perille ja toisaalta mahdollisimman hyvin ymmärtää sen mikä minun tarvitsee ymmärtää.
Ja niin olen hämmennyksekseni joutunut huomaamaan, että tuntuu siltä, että kaikkien muiden kielten osaamiseni laskee laskemistaan. Yhtäkkiä käytän vääriä englannin kielen prepositioita väärissä paikoissa (sentään yleensä itse huomaan sen ja korjaan itse itseäni). Sanat eivät enää tulekaan mieleeni tai ne tulevat mieleen vain siihen tilanteeseen väärällä kielellä. Kaikkein hämmentävintä on, kun ei muista sanoja edes omalla äidinkielellään, kun joutuu aina välillä yksinkertaisiakin juttuja miettimään, saati sitten kielioppisääntöjä, jotka aiemmin olivat lähestulkoon itsestäänselvyyksiä.
Ja niin on yhtäkkiä puolikielinen, avuton olo. Kun tuntuu siltä, ettei enää saa millään kielellä ajatuksiaan kunnolla ulos. Ne ovat ehkä niitä ainoita hetkiä tässä koko muuttoprosessissa, kun oikeasti kauhistuttaa niin että tuntuu ettei saa henkeä. Kun tuntuu ettei enää pysty mitenkään kunnolla ilmaisemaan itseään. Ei sentään jatkuvasti, mutta aina välillä.
Mutta sitten, jälleen kerran, se silver lining: Vielä useammin onneksi tajuan eläväni elämää, jossa saan päivittäin puhua kolmea eri kieltä. Että ihan oikeasti nainen: sinä osaat kolmea eri kieltä niin että pärjäät niillä arkipäivän elämässä. Ja että kaikki se työ, minkä olet niitä opiskellessasi tehnyt ei ole mennyt hukkaan, käyttöä varten ne on opittu eikä täydellisen kieliopin osaamista mutta sisällään pitämistä. Ja että tämä ihan varmasti on vain vaihe, että pikkuhiljaa alkaa helpottaa kun norjan oppiminen ei enää vaadi niin paljon keskittymistä.
Mutta että niin, ystävät, koettakaa kestää niin virheet kuin hapuilutkin! 🙂
