Sugared
Ystävyys, yksinäisyys, siinä kaksi todella sanaa ja asiaa, joita olen erityisesti viime aikoina tullut miettineeksi.
Varmaan jokainen tietää sen tunteen, miten joskus (tai joskus aika useinkin) nimenomaan seurassa tuntee olevansa yksinäisimmillään. Sen sijaan vaikka kuinka viettäisi aikaa yksin, ei välttämättä ole yksinäinen olo. Ihmiset ovat kuitenkin kummalla tavalla erilaisia noiden asioiden suhteen, toiset meistä kaipaavat paljon enemmän ympärilleen ihmisiä ja säpinää, toiset meistä ahdistuvat jos eivät saa viettää aikaa yksin.
Itse olen aina ollut ehkä enemmän tuota jälkimmäistä ääripäätä. Olen ehkä kuitenkin hiukan virheellisesti kuvitellut olevani vielä enemmän nimenomaan siellä ääripäässä kuin oikeastaan olenkaan. Pikkuhiljaa olen huomannut, että itselleni tasapaino noiden välillä on todella tärkeää. Tarvitsen ihmisiä. Tarvitsen rauhaa. Toisen jäädessä puuttumaan pidemmäksi aikaa, en voi enää hyvin. Sen vuoksi on kuitenkin suurimmaksi osaksi tuntunut elämä täällä todella hyvältä. Minulla on muutama hyväksi muodostunut, ihana ystävä. Toisaalta on tarpeeksi tilaa, olla ja hengittää.
Kuten olen maininnut, olen viime aikoina aiempaa enemmän kaivannut rakkaita ihmisiä. Kaivannut saada kertoa päivän kuulumiset jollekin, myös ne pienet ja höpsöt. Kaivannut lähelle, kaivannut kosketusta. Kaivannut sitä, miten saa olla selittelemättä oma itsensä toisen seurassa, kun se toinen tuntee jo kaikenmaailman höpsötykset ja oikut.
Toisaalta olen miettinyt juuri tuota toista puolta asiasta. Miten pelkästään se, että on paljon ihmisiä ympärillä, ei aina ole tehnyt minua onnelliseksi, oikeastaan täysin päinvastoin. Elämäni kipeimmät, yksinäisimmät vuodet olen nimenomaan viettänyt ihmisten ympäröimänä, eikä välttämättä edes väärien ihmisten, kuitenkin jotenkin kuulumatta joukkoon. Ystävyydessä, ehdottomasti, laatu korvaa määrän (hiukan karkeasti sanottuna, mutta sitäkin todempana), sen on saanut minä ja varmaan aika moni muukin iän myötä oppia kantapään kautta. Ehkä sen vuoksi onkin niitä kaikkein tärkeimpiä, niitä helmiä, niitä joiden kanssa kolahtaa vain niin hyvin yhteen, niin kovin kova ikävä.
Ja sitten, kun olo on tuntunut yksinäisemmältä, on yhtäkkiä saanut muistutuksia siitä, miten etäisyyksistä huolimatta sitä ei olekaan ollenkaan niin yksin. Kun töissä se kaikkein paras ja ihanin työkaveri halaa kolmesti ennen lähtöään, vaikka en ole edes ääneen sanonut, että sitä nimenomaan kaikkein eniten juuri nyt tarvitsen. Ja sattumalta sanoo ääneen juuri ne sanat jotka juuri silloin tarvitsee kuulla. Kun keskellä yötä saa viestin Meksikosta; joku ajattelee ja kaipaa minua toisella puolella maailmaakin. Kun saa herätä siihen että ystävä toivottaa viestillä hyvää huomenta, toinen kutsuu teelle ja kävelylle, ihan vain siksi että haluaa nähdä. Kun törmää vanhoihin kuviin, täynnä rakkaita ihmisiä ja rakkaita muistoja. Pieniä juttuja, mutta maailman suurimpia.
Olen myös miettinyt sitä, miten väärässä olinkaan ennen lähtöä. Luulin että alku olisi hankala, mutta sitten alkaisi helpottaa. Eihän se niin mene, alku on jännittävä, huumaava, innostava, itse täynnä puhtia ja intoa, ihan kuin pitkänmatkan juoksun alussa. Ne ovat ne keskimmäiset kilometrit, joilla oikeasti tärkein työ tehdään. Kun vaan tikataan asvalttia kilometri toisensa perään, mutta kun tietoisuus lopussa häämöttävästä maalista saa kuitenkin jatkamaan.
Mitä siellä maalissa nyt tässä tilanteessa oikein häämöttää, sitä en tiedä. Mutta siitä olen aivan varma että se on näiden keskimmäisten kilometrien arvoista. Ja ei saa käsittää väärin, ovat nämä keskimmäisetkin kilometrit aika huippuja; ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että vaikka hiukan väsyttää niin aurinko paistaa eikä matkakaan lopulta ole niin kovin pitkä.
Sitä ennen, kiitos kaikki rakkaat, kaikki tsemppaajat, ystävät, perheenjäsenet, kiitos että olette olemassa, vaikka olisittekin sitten kuinka kaukana tahansa. <3
