Aikamoisen uuvuttava päivä takana. Olin nimittäin koko päivän tulevaa työtäni varten potilaan fyysisen rajoittamisen kurssilla, norjaksi tietysti. Tavallaan tuntuu hyvältä, että ensimmäinen aita on nyt ylitetty – koko päivä oli pärjättävä kokonaan norjaksi ja selvisin siitä. En kuitenkaan todellakaan yleensä itselleni asettamalla tasolla, mikä ottaa aika koville.

Päivä koostui siis parin tunnin mittaisesta teoriaosuudesta ja loppupäivän teimmekin käytännön harjoituksia. Kurssi oli todella hyvä ja hyvin järjestetty, vetäjä mukava ja hauskan oloinen, sen verran kuin mistään mitään ymmärsin siis. Pieni epätoivo nimittäin kyllä päivän aikana iski tuon kuullunymmärtämisen suhteen, välillä tuntui etten tajua yhtään edes mistä on kyse. Tavallaan oli kuitenkin onnekasta, että kyse oli noin toiminnallisesta kurssista, periaatteessa pääsi pitkälle jo sillä, että katsoi tarkkaan mitä opettaja näytti ja teki perässä. Otti silti itselle todella koville kun ei pystynyt samalla tavalla osallistumaan small talkiin ym. kuin kaikki muut, erityisesti kun muiden kurssilaisten kanssa koko ajan tehtiin harjoitteita. Ryhmä oli pienehkö, n. 15 henkeä ja moni on tulossa samaan sairaalaan kesäksi töihin, olisi siis ollut huippua pystyä paremmin tutustumaan muihin työkavereihin jo etukäteen. Nyt tunsin itseni vain typeräksi ja kielitaidottomaksi. Kielitaidottomuudesta iskee nimittäin välittömästi sellainen avuttoman tyhmä olo, ihan kuin oma äly ei riittäisi normaaliin kanssakäymiseen, mistä ei tietenkään millään lailla ole kyse. Tiedän että tässä kohtaa pitäisi olla armollinen itselleen ja olla tyytyväinen siitä, että on tehnyt parhaansa (koska mitä muutakaan sitä olisi voinut tehdä?). Silti turhauttaa.

On myös hämmentävää löytää itsensä näin täysin uudenlaisesta roolista. Sillä täällähän minä olen nimenomaan se kielitaidoton maahanmuuttaja, joka on tullut maahan nimenomaan vain parempien elinolosuhteiden perässä, olkoonkin että minulla on sentään omasta maastani valmis melko suoraan sovellettavissa oleva koulutus ja osaaminen, enkä varsinaisesti materialististen olosuhteiden perässä tänne ole muutenkaan siirtynyt vaan muun elämänlaadun. Tulen työpaikalla olemaan se, jolle pitää toistaa asiat moneen kertaan eikä se siltikään välttämättä ymmärrä.

Kielitaito ehkä kolahtaa itsellä erityisen herkkään paikkaan, koska olen aina nimenomaan ollut hyvä kielissä. Kouluopiskelu on kuitenkin aika kaukana kielen käytön oppimisesta. Myös runsas englannin käyttäminen täällä on sumentanut suhdetta vieraiden kielten puhumiseen entuudestaan, sillä sen puhuminen tuntuu niin kevyeltä ja helpolta, norjaan verrattuna tuntuu aina siltä kuin pääsisi kotiin, kun saakin puhua englantia esimerkiksi täällä saksalaisen luona päivän jälkeen. Norjan kanssa olo on kuitenkin vielä koko ajan ainakin jonkin verran riittämätön. Englannin osaamisesta olen reissun aikana myös useampaan otteeseen saanut hyvää palautettakin nimenomaan sitä äidinkielenään puhuvilta, mikä on ilahduttanut hurjasti sillä tajusin etten ole tätä reissua ennen tainnut oikein koskaan puhua näin paljon englantia missään, vaikka olen sitä yliopistossa yli kolme vuotta opiskellutkin. Norjasta sellaista palautetta on turha odottaa vielä hyvin pitkään aikaan. 🙂 Tänään toki sanastokin oli aika kaukana siitä, mitä tähän mennessä on lähinnä opiskellut eli perus arkielämän sanastoa.

Kaikkeen tuohon olen tottakai ennalta varautunut ja noita asioita miettinyt, tiennyt alun varmasti olevan hankala, ei tämä nyt mitenkään varsinaisesti yllätyksenä tule. Käytäntö on silti aina käytäntö, tosi elämä eri asia kuin suunnitelma. Päättäväisyydellä, motivaatiolla ja eteenpäinmenemisen halulla on kuitenkin tähänkin saakka päästy, niihin on nyt vain edelleen turvauduttava. Uskottava siihen että päivä päivältä kaikki on kuitenkin jotenkin helpompaa. Siihen, että jonain päivänä muistelen näitä alkuaikoja hymyillen, ehkä haikeudellakin. Tästä on kuitenkin suunta vain ja ainoastaan eteenpäin.

Huomenna ja ylihuomenna on luvassa (oletettavasti ainakin) luentomuotoisempaa perehdytystä sairaalan tiloissa. Huomenna saan siis lounastauolla haettua myös kämpän avaimet ja allekirjoitettua vuokrasopimuksen! Iltapäivällä sitten käyn kurkkaamassa kämpän, saa nähdä mitä on edessä, toivottavasti nyt ainakin perussiisti asunto, olettaisin niin. Joka tapauksessa sairaalan työsuhdeasunnolla pääsen aika paljon julkisia markkinoita halvemmalla ja helpommalla, vaikka toki tuolla hieman keskustaa kauempana asuminen muutenkin on kohtuullisemman hintaista. Keskiviikkona sitten suoraan perehdytyspäivän jälkeen Suomeen! Sitä odotan tällä hetkellä yllättävän kovasti, mutta eniten ehkä lopultakin siksi, että sieltä pääsen vihdoin ja viimein palaamaan tavaralastin kanssa tänne ja viimeinkin ihan oikeasti asettumaan tänne, omaan kotiin.

Kivaa alkanutta viikkoa ja palataan varmaan asuntoasioissa tarkemmin myöhemmin viikolla!

P.S. Kurssilta muistoksi jäi siis todellakin mustelmaiset käsivarret, ei onneksi kyllä haittaa yhtään, sen verran kivaa oli silti.

Viimeisen kahden päivän aikana ehdin monta kertaa aloittaa tekstiä siitä, miten alkaa pikkuhiljaa väsyttää ja turhauttaa tämä täällä vain odotteleminen ja peukaloiden pyörittäminen. Toisten nurkissa pyöriminen, oman rauhan puute. En saanut tekstiä koskaan julkaistua nettiongelmien vuoksi, ehkä hyvä niin, sillä vaikka samat asiat kai edelleen pätevät, kummasti kuitenkin eilen perjantaina alkoivat palaset taas loksahdella kohdalleen.

Torstaina tuli reissaamista kaksi viikkoa täyteen ja tajusin, etten koskaan ennen ole ollut matkalla kerrallaan näin pitkään. Toki reissun luonne nyt on muutenkin aika lailla erilainen kuin lomamatkat yleensä. Koska suuntana on koko ajan muutto Norjaan, ei edes koti-ikävä ole (vielä) oikein kunnolla päässyt yllättämään, ollaanhan tässä kuitenkin menossa juuri oikeaan suuntaan joka askeleella.

Silti, aloin pikkuhiljaa huomata, että näiden kahden viikon mahtavuudesta huolimatta on alkanut väsyttää. Omaa luonnettani kuvaisin ehkä nimittäin lyhyesti ainakin ulospäinsuuntautuneeksi introvertiksi. Nautin muiden ihmisten seurasta, kaipaan sosiaalisia kontakteja, ihmisiä ympärilleni, samoista syistähän oikeastaan aikanaan vaihdoin alaakin. Kaipaan, tai oikeamminkin tarvitsen myös omaa aikaa, omaa rauhaa, omaa tilaa. Niitä tällä reissulla ei vielä juurikaan ole ollut. Ainoastaan aikaisin aamulla hostellilla oli joinain päivinä rauhallista ja seuratonta, kun muut vielä nukkuivat. Olisi kuitenkin tuntunut typerältä jäädä kivoista jutuista ja seurasta pois vain siksi että tarvitsee yksinäisyyttä. Enkä edelleenkään vaihtaisi toisin, sen verran mahtavia kokemuksia on tämän kahden viikon aikana karttunut, ja sen verran uskomattomiin ihmisiin olen saanut niiden aikana myös tutustua.

Tilanne ehkä vielä entisestään korostuu nyt, kun asuu toisen ihmisen luona, riippuvaisena hänen aikatauluistaan ja kuvioistaan (vaikka siis uskomattoman joustavasti kaikki sujuukin). Elämäni olisi ollut miljoona kertaa hankalampaa ilman saksalaista, joka yösijan lisäksi on siis tosiaan antanut minun pyykätä luonaan, antanut minun tulostaa työlomakkeitani omalla työpaikallaan, neuvonut vähän kaikenlaisissa Norjaan muuttoon liittyvissä asioissa hyvän seuran lisäksi. Silti kaipuu omaan rauhaan tuntuu melkein kipeänä.

En siis vielä eilen aamulla edelleenkään tiennyt oikein mistään mitään. En tarkkoja päivämääriä, kurssipaikkoja, asuntoa, en mitään. Perjantaina kuitenkin onneksi alkoi tapahtua. Ensin sain uudelta pomoltani aikataulut koko alkuviikoksi, jonka siis vietän maanantaista keskiviikkoon erilaisilla kursseilla. Keskiviikon jälkeen työt tuskin ainakaan heti jatkuvat, joten aion lähteä viimein käymään kotona.

Perjantaina olin myös suuntaamassa kulkuni kohti verotoimistoa. Aion olla Norjassa yli 6 kuukautta, joten tarvitsen norjalaisen ID-numeron, jota varten täytyy täyttää hakemus verotoimistossa. Samalla voi hakea verokorttia, jonka myös tarvitsen mahdollisimman pian, jotta saan myös palkkani tilille mahdollisimman pian. Halusin hoitaa nämä asiat pois alta vielä kun en ole töissä, sillä ID-numeron saaminen vaatii henkilökohtaisen käynnin verotoimistossa. Ilman ID-numeroa en myöskään saa esimerkiksi puhelinliittymää avattua. Ainut ongelmani oli tilanteessa se, että minulla ei ollut vielä osoitetta johon oikeasti konkreettisesti muutan. Seisoin verotoimiston aulassa, tiesin jonottamisen kestävän luultavasti ainakin tunnin jonotusnumeroista ja väkimäärästä päätellen. Tiesin myös, että asia tuskin tulee etenemään tällä käynnillä mihinkään osoitteettomuuden vuoksi. Pieni epätoivo ja turhautuminen alkoi taas vallata mieltä. Halusin vain lähteä pois tuhlaamasta aikaani, koko käynti tuntui täysin turhalta ja naurettavalta kun tiesin että asiani tuskin menee tippaakaan eteenpäin.

Päätin varmuuden vuoksi päivittää sähköpostini, sillä olin edellisen iltana laittanut asuntohakemuksen menemään sairaalan työsuhdeasuntoja varten. Päätin nimittäin kokeilla, josko pelkkä sähköpostitse saamani virallinen työtarjous riittäisi asunnon saamiseen – ja riittihän se! Sähköpostissa odotteli viesti 36 neliön yksiöstä sairaalan lähistöllä. Yhtäkkiä minulla olikin osoite, joka ilmoittaa hakemuksiin. Asunto, johon tuoda koira mukanani, kun seuraavan kerran suuntaan Norjaan.

Niinpä asiat lähtivät rullaamaan sittenkin. Odotin vuoroani, sain paperit jätettyä todella mukavalle ja avuliaalle virkailijalle. Sain jopa työtarjoukseni lähetettyä hänelle sähköpostitse (en ollut siihen hätään saanut sitä missään uudelleen tulostettua). Tarkka asunnon numero jäi vielä puuttumaan hakemuksista, sillä en ollut vielä itsekään saanut sitä tietooni, joten paperit jäivät vielä päiväksi virkailijan pöydälle odottamaan. Saan lähettää tarvittavan lisätiedonkin sähköpostitse kun vain saan sen itsekin selville, ja hän laittaa sitten paperit eteenpäin. Eli minun ei tuon yhden pienen täsmennyksen vuoksi enää tarvitse palata verotoimistoon.

Noin viikon päästä saan ID-tunnukseni. Verokortti siirtyy työnantajalle sähköisesti. Asunnon takuuvuokran (3 kk muuten! :/) kävin maksamassa tilisiirtona saksalaisen toimistolla, tulostin kuitin ja saisin asunnon maanantaista alkaen käyttööni, mutta harmi kyllä olen sen koko päivän täällä keskustassa kurssilla. Tiistaina kokeillaan lounastauolla uudelleen siis.

Nyt siis aion keskiviikkoiltana lentää vihdoin takaisin Suomeen, lähinnä tietysti hakemaan tavaroita ja koiraa. Uutisten ansiosta voin kuitenkin ensin keskittyä nauttimaan täysillä vielä viimeisestä vapaasta viikonlopusta täällä Norjassa. Paljon on hoidettavaa ja tehtävää (ja stressattavaa) mutta jälleen kerran sain vaihvistuksen kyllä sille ajatukselle, että kyllä ne palaset aina lopulta loksahtelevat kohdilleen.

Ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!