Elämäni stalkkerina

img_3574.jpg

Mun bloggaushistoriani yltää yli 10 vuoden taakse: itse asiassa lähes päivälleen 11 vuotta sitten kirjoittelin bloggeriin ensimmäisen postaukseni Kirsuseinina. Olen aina tykännyt kirjoittaa ja aiemmin tein sitä itse asiassa työksenikin melkoisesti.

Kirjoittelin tuolloin säännöllisen epäsäännöllisesti, yleensä 10-15 postausta kuukaudessa, lähinnä kavereille ja sukulaisille eri puolille Suomea. Jenkkivuosieni aikana blogi toimi yhteisenä tiedotuskanavana noille samoille tuttaville: ei tarvinnut lähetellä postikortteja tai sähköpostitiedonantoja kovinkaan laajalle vastaanottajalistalle, koska blogi. Mikä sitten valitettavasti johti myös siihen, että se oma inboksi kilisi entistä harvemmin: jonkun ihmeellisen ajatusketjun tulemana blogiani lukevat ystit ajattelivat mun tietävän, mitä heille kuuluu. Vain siihen perustuen, että he olivat mun tuntemukseni ja toilailuini jo netistä lukeneet. Aivan pistämätön teoria, tämä. Ja pätee kyllä edelleen myös itseeni: kuvittelen tietäväni ystävieni kuulumiset Facebookin perusteella, mistä johtuen en oikein edes muista, koska olisin kavereideni kanssa puhelimessa jutellut. Kamalaa.

Blogeja ei tuolloin kymmenisen vuotta sitten ollut vielä juurikaan näin valtavissa määrin kuin nykyään, puhumattakaan, että joku olisi tienannut blogistaniahurinoillaan. Siis ihan sellaista kaupassa käytettävää, oikeaa setelirahaa. Itse luin tuolloin mm. Turistin koottuja seikkailuita, Pastanjauhajia, Tyttö, sinä olet rättiä ja muutamaa muuta aivan äärettömän nokkelaa blogisivustoa. Jutuissa ei useimmiten (kuten ei omissanikaan) ollut päätä eikä häntää; lähinnä ajatuksen virtaa ja havainnointia omasta elämänpiiristä. Kommentointi oli satunnaista, trollaajat ja muut nettihihhulit loistivat noihin aikoihin poissaolollaan. Tai näin ainakin itse kuvittelin, kun eipä tuolloin tullut moneenkaan paskamyrskyyn törmättyä, av-mammapalstailijoiden henkilöön käyvistä arvosteluista sun muista kiusaamisista nyt puhumattakaan. Blogistania oli ainakin allekirjoittaneelle melko harmitonta viihdettä, ja elämässä oli paljon muutakin sisältöä näyttöpäätteen ja intterwebsin ulkopuolella. 

Sittemmin tie vei kotikonnuille ja ihan eri urapoluille – ja sen myötä myös oma kirjoittamiseni jäi. Blogeja olen lukenut kuitenkin kaikki nämä välivuodetkin – nauttinut lähinnä oivaltavasta ja hyvin kirjoitetusta sisällöstä. Asikaine, Juliaihminen, Cougarwoman, Sinkkulaiffii, Kokkipottila, Vuoden siivooja, Mauis, MaiLife ja monet muut ovat jo lähes kuin vanhoja tuttuja. Kuulumisista on oikeasti kiva lukea ja elämän käänteissä mukanaelää – vaikka suhteemme onkin täysin virtuaalinen ja aivan erinomaisen yksipuolinen. Ihan älytöntä.

Kaikkia nykyään lukemiani blogeja tuntuu yhdistävän joku punainen lanka: useimmat kertovat omasta (perhe-) elämästään, äitiydestään, suhdeviritelmistään, ruuhkavuosistaan, remonteistaan ja kaukoreissuistaan. Ja vaikka omasta arjestani suunnilleen nuo kaikki osa-alueet puuttuvat, niin jostakin syystä kurkin silti päivittäin Nekalan muijjjien ja Hipin viimeisimmät sekoilut kuulumiset ja sen, kuinka vastikään hankitun rintamamiestalon remppa etenee tai joko Maijan polven kuntoutuminen on harpannut eteenpäin. Tekeekö tämä musta stalkkerin, sitä pohdin varsin säännöllisesti — sen verran avoimesti elämänmenosta blogeissa nykyään raportoidaan, ja sitä itsekin olen oppinut lukemistani blogeista odottamaan. Aitoa, elämänmakuista, vuorovaikutuksellista ja viihdyttävää sisältöä. 

Mistä aasi sujuvasti kopsutteleekin tähän omaan postaukseeni. Finally. Mietin nimittäin edelleen lähes päivittäin, että mikä on se mun blogini punainen lanka. Onko sitä edes? Ja tarvitaanko moista.

Ruokabloggaajaksi minusta ei tällaisenaan ole, mutta mieluusti jaan hyviä ohjeita ja kikkakolmosia arjen sujuvampaan ruokahuoltoon niitä kaipaaville. Perheeseeni kuuluu söpön siipan lisäksi tosiaan vain se lemmikkisandaali (joka tosin ilmeisesti on heitetty kierrätykseen, kun ei ole tyyppiä viime aikoina näkynyt) – ja koskapa tämä blogihöpötys on täysin omaa keksintöäni, niin jotenkin koen mun ja siipan välisen arkielämän vähän harmaaksi alueeksi kovin julkiselle raportoinnille. Harrastan tällä hetkellä lähinnä yrityksen perustamista, tahallaan epävireistä laulamista, todella kyseenalaista huumoria, SuomiLOVElle valtoimenaan itkeskelyä, Ellen Degeneresin videoklipeille hohottamista ja satunnaista skumpanjuontia. Eikä noita kategorioita ole ainakaan toistaiseksi näkynyt merkattuna tuohon Lilyn viralliseen listaan. Am I screwed here?

Sas sääki ny jottain. Haluaisitko mieluummin palata tänne mun ikiomaan intterwebin nurkkaan yleisen kakofonian ja sekametelisopan äärelle, sillai ysärityyliin. Kaikille vähän kaikkea, ja ei kenellekään lopulta mitään. Vai pitäisikös tässä nyt ihan oikeasti osata brändätä itsestään lifestylebloggaaja, kaikkien skumpanhimoisten sankari ja Kajjjaanin oma panopasta-kirsu? Aaaaack.

Kauhean suuria päätöksiä jotenkin. Tai sitten mietin liikaa. Go figure.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Arkiurpoilua

FullSizeRender (8).jpg

Tämän kotirouvalarppini myötä ollaan jotenkin päädytty sellaiseen tilanteeseen, että mä hoidan meidän ravintologistiikan lähes kokonaisuudessaan: kerään puutelistoja puhelimeeni, suunnittelen viikon syömisiä, kiertelen ruokakauppoja kaikkien eläkeläisten kanssa aamupäivisin ja yritän pitää jääkaappimme suunnilleen jossain kuosissa. Eli puolivuosittain raivokkaasti pesen hedelmälaatikot ja viskelen parhaat päivänsä nähneet purnukat ja putkilot pois, ärtyneen murinan siivittämänä.

Ihan siis vaan käytännön syistä tämä: mulla on päivisin paremmin aikaa suihkia viikko-ostoksilla – perjantaisin saatetaan joskus suunnata Cittarin lihatiskille haaveilemaan viikonlopun pihveistä kaksissa naisin. Mutta useimmiten marssijärjestys on aluksi kuvatun kaltainen, ja hyvä niin.

Olen kehitellyt erilaisia kauppastrategioita ja lempimyyjiä – ja erityisesti naapurin netto-netonnetonnetto -kaupan usein toistuva kahvi-ja-munkki -tarjoilu jaksaa vilpittömästi ilahduttaa. Edelleen. 

FullSizeRender (9).jpg[Tarina ei siis kerro, kävikö siippa munkkikahveilla joutessaan eilisen ystävänpäivän melskeissä, kun kerran ilmaiseksi sai. Mutta hilpeyttä tämä ilmiö herättää itsessäni edelleen: olipa tarjolla oleva pulla miten kuivakkaa tahansa, niin väkeä riittää aina jonoksi asti. Aina. Itseni mukaanlukien siis, tietty.]

Enihuu. Eilisellä kauppalistalla oli hammastahnan ja teodorantin (nimenomaan: teodorantti, teranssi, mitänäitäsiipansuvunoutojasanontojanyton..) myös nessuja. Nappasin hyllystä tuollaisen herkälle nöösille soveltuvan, pehmennetyn version ja kerroin siitä varsin iloiseen sävyyn kotona.

Ostin sulle kato tällaisia maustettuja nenäliinoja. Niissä on tuota jojobaa ja basilikaa! Basilikaa on. Luki siinä paketin kyljessä: jojoba ja basilika.’

Urpoiluuni jo ilmeisen tottunut siippa pyysi hakemaan kyseisen nessupaketin ja tavaamaan otsikon vielä kerran, ihan kaikessa rauhassa. Ja kah, eihän niissä sitä basilikaa ollut. Vaan balsamia. Mikä onkin basilikaa kohtuullisen paljon järkevämpi valinta nenäliinaan, noin niin kuin kosteuttavilta ominaisuuksiltaan. Mutta minkä sitä ihminen keittiögeeneilleen voi, kysynpä vaan…**

Aina saa kärsiä ja hävetä. Ja välillä myös hävetä ja kärsiä. Kuulemma.

=========

**) Muistui keittiögeeneistä mieleen hurmaava viisivuotias tätimuruni, joka noin vuosi sitten ilakoi suuresti päikkyryhmänsä uudesta sisarusparista. Uusien tyyppien nimiä tiedustellessa kaveri totesi pontevasti pojan nimen olevan Kaneli ja siskonsa vastaavasti Tilli. Muutaman kerran asiaan yritin palata, mutta (tuolloin jo keittiöpuuhista innostunut) minimies oli kannassaan vankkumaton: Kaneli ja Tilli ja sillä hyvä. Ihan vähän vaan hymyilytti, kun siskokulta laittoi muutaman päivän päästä nimiselvityksen. Taneli ja Lilli tai Kaneli ja Tilli, mitänäitänyton.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä