Tänään lähdimme varhain klo 7:30 harjoittelupaikkoihin tutustumiskäynneille (Arikkalaisittain tietysti meitä tultiin hakemaan puoli tuntia myöhässä). Ensiksi suuntasimme kohti maalaisseudulla sijaitsevaa Rotomia, joka on tavallaan niinkuin vanhusten kotihoito meillä Suomessa. Meille kerrottiin toiminnasta ja saimme käydä paikallisessa pienessä kylässä muutaman asiakkaan luona tutustumassa ja näkemässä mitä se elämä siellä oikeasti on. Vanhuksista vain muutama osaa puhua englantia, pääkielenä on luganda. Ensiksi menimme sellaisen mummon luokse, joka asui pienessä kivihökkelitalossa ja hänellä oli pihallaan yksi lehmä, kanoja ja pari possua. Se oli ensimmäinen sellainen kokemus, että mietti päässään voiko ihminen todella asua sellaisessa huterassa mökissä missä ei ole edes ovia mutta silti jotenkin asunto oli jotenkin hellyyttävä. Vanha muori oli todella kiitollinen ja otettu, että tulimme vierailulle katsomaan häntä ja hänen kotiaan. Rotomin työntekijä käänsi meille englanniksi mitä mummo halusi kertoa.
Sitten jatkoimme matkaa seuraavan asukkaan luokse, joka asui muutaman sadan metrin päässä. Taas meillä oli oikein lämmin vastaanotto ja ilo minkä tämä vanhus koki vierailustamme näkyi niin voimakkaasti. Voin kyllä sanoa, että siinä oli elämäni mummo!!! Voi kertakaikkiaan! Voiko maailmassa kasvaa tuommosia mummoja? Rakastuin siihen. Hän oli niin onnellinen, että tanssi ja lauloi ja vaikka meillä ei tuo rytmitaju ole samalla tavalla verissä kuin afrikkalaisilla (KOHTA ON!!!), yhdessä aloimme taputtaa, laulaa ja tanssia piirissä. Noin köyhiä ja silti niin onnellisia ihmisiä harvoin Suomessa näkee. On uskomaton tunne tuottaa toiselle ihmiselle tuollainen ilo pelkällä läsnäololla ja saada siitä samalla itsekin niin paljon. Ei ole yhteistä kieltä mutta miten kommunikointi voi silti onnistua niin hyvin. Onnen kyyneleet valuivat tänään monta kertaa pitkin poskia.
Jo nyt voi kertoa, että tähän mennessäkin Afrikka on antanut meille niin paljon, että sitä ei voi edes kuvitella mitä se on kolmen kuukauden jälkeen. Ei voi sanoin kertoa, eikä kuvatkaan riitä kertomaan näitä tuntemuksia ja kokemuksia, mitä olemme saaneet ja saamme täällä kokea. Kyllä osaa katsoa elämää uudessa valossa näiden kokemusten jälkeen. Voi miettiä mitä onnellisuus oikeasti on ja mikä on elämässä tärkeää. Onnellisimpia ihmisiä emme ole missään tavanneet ja se mitä he omistavat ei ole paljon mitään mutta silti he haluavat jakaa senkin vähän meidän kanssa. Kyllä omat huolet ja murheet tuntuu mitättömän pieniltä ja oikeastaan hävettää kuinka turhista asioista on narissut ja valittanut. Se kuinka paljon yksi halaus, hymy tai mikä tahansa pieni ele saa aikaan voi tuottaa toiselle hyvän mielen pitkäksi aikaan ja hän muistaa sinut ikuisesti. Ei tarvitse ajatella, että täytyy olla jotain suurta auttaakseen toista ihmistä. Pienet asiat/teot ovat monesti vaikutukseltaan suurempia sekä merkitsevät ja antavat enemmän.
Toinen harjoittelupaikka vaihtoehto johon kävimme tutustumassa oli suomalaisen pariskunnan perustama Caring hands-organisaatio. Siellä tehdään yhteisötyötä lähislummissa, jossa asuu yhden Kemin verran ihmisiä, mutta kaikkia ei voi pelastaa joten he ovat keskittäneet toimintansa noin 450 köyhimmän ihmisen auttamiseen. Saimme kuulla paljon slummielämästä, HIV:stä yms. Afrikkalaisessa perheessä mies tavallaan ”omistaa” vaimon ja lapset ja valta on täysin hänellä. Jos naimisiin menon jälkeen vuoden sisällä vaimo ei ole tullut raskaaksi mies usein ottaa uuden vaimon. Lasten ja naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ja pahoinpitelyt ovat arkipäivää slummissa. Caring handsin tavoitteena on parantaa naisten ja lasten asemaa, koska se on täällä niin heikko. Tässäkin yksi hyvä harjoittelupaikka vaihtoehto. Tulee olemaan vaikeaa valita missä suorittaa harjoitteluita.
Vanha rouva halusi antaa meille mukaan jotain pientä. Toi sitten talon takaa kaksi pari metristä sokeriruokoa.
Vanhan rouvan pihapiiriä. Oli kissaa, possua, lehmää, kanaa jne.
Kylänraitti.
Anni ja melkein yhtä pitkä mummo, jonka iloa oli ihana seurata.
Kaistat ja kaistojen vaihdot sekä turvavälit kunniaan 😀
Itse Afrikanat
Say no more.. Better. Simple. Life.
Annin ja Jennan lempipuu. Siinä kasvaa lempihedelmämme mango.
Röh! Röh! Siellä..
Ja röh röh täällä!
Hyvää yötä muruset! Muistakaa kirjoitella meille tänne blogiin, ettei me unohdeta suomen kieltä ja aleta puhumaan pelkkää lugandaa ja tanssimaan sadetansseja viidakkorumpujen tahtiin!
Asante sana bambi! <3
