Kun kaikkea ei voi sanoa

Paljon on puhuttu niin blogeissa kuin blogeja käsittelevissä muiden medioiden artikkeleissa siitä, millaisen kuvan blogit antavat kirjoittajiensa elämästä ja kuinka hyvin se vastaa todellisuutta. Minulla on muutama suosikkiblogi, joita seuraan aktiivisesti ja näitä blogeja seuraa moni muukin. Mitä suositummasta blogista on kyse, sen tarkempaa on, miten kirjoittaja asiansa ilmaisee. Ruudun toisella puolella kun on aina väijymässä joku, joka haluaa tarttua johonkin ja tulkita sen omalla tavallaan. Rehellisyyden nimissä tulee kyllä itsekin sorruttua siihen toisinaan. Olenkin kiinnittänyt huomiota esimerkiksi ihanan Kolmistaan-blogin Karoliinan tapaan kirjoittaa hämmentävän tyhjentävästi. Jos jokin aavistuksenkin provosoituva ajatus meinaa nousta postauksen alussa mieleen, viimeiseen lauseeseen mennessä Karoliina on jo vastannut siihen ja kumonnut orastavan provosoitumisen. Tai ei tarvitse edes provosoitua, vaan ihan pelkkä tekstistä nouseva ajatus tai kysymyskin tulee usein käsitellyksi jo Karoliinan tekstissä. Tai sitten vain olemme niin samalla aaltopituudella. Olenkin miettinyt, kuinka paljon tällainen tyhjentävä kirjoitustyyli on ihan vain hänen ”sisäistä” tyyliään ja kuinka paljon se on kehittynyt nimenomaan raa’an somemaailman myötä. Juliaihminen-blogin Julia saattaa taas rivien väleihin piilotettujen disclaimereiden lisäksi ihan suoraan naputella disclaimereita. 

Oli kyse sitten inspiraatioksi tarkoitetuista silotelluista kuvista, iloa levittävistä onnen hetkien kuvauksista tai ihan vain mielipiteestä, joskus tuntuu olevan vaikea ymmärtää ja itsekin muistaa, että sosiaalinenkin media on rajallinen. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että sisällöntuottaja haluaisi tietoisesti pitää tietyn osan elämstään ihan vain itsellään, vaan siitä tosiasiasta, että elämä ja ajatukset ovat aivan liian monimutkaisia voidakseen tiivistyä yhteen blogipostaukseen. Itsekin huomaan tämän tästä, että kirjoittaessani jostain niinkin arkipäiväisestä kuin lasten syntymäpäivistä, oma mielipiteeni aiheesta on niin polveileva ja monitahoinen, että sitä on mahdotonta saada kaikkea mahtumaan yhteen postaukseen. Jokainen lause synnyttää uuden ajatuksen, joka ehkä selittää edellistä paremmin tai tuo uuden näkökulman tai sulkee joidenkin muiden näkökantojen mahdollisuuden omani ulkopuolelle. Välillä on ihan tietoisestikin pakko jättää joku asia sanomatta senkin uhalla, että joku lukija saattaa siihen tarttua ja osoittaa ”no etpä tullut tätä ajatelleeksi”. 

Ja mitä tulee siihen siloiteltuun epäuskottavaan unelmaelämään, vaikka itselleni on tärkeä voida purkaa tänne niitä ikäviäkin asioita, haluaisin silti säilyttää positiivisen sävyn ja itsekin opetella löytämään elämästä se hyvä. Vaikka on sotkuista ja yksi jos toinenkin asia vähän rempallaan, valittamisen sijaan olisi silti kiva tuoda esiin, että tosi moni muu asia tuo iloa. Koska niiden hyvien asioiden hokeminen ja pinnalle nostaminen kasvattaa niiden iloa tuottavaa voimaa. En minä halua olla juro pessimisti, joka antaa elämän vain pyyhkäistä yli. Minä haluan olla onnellinen ja lisätä omaa onnellisuuttani pienimmilläkin asioilla ja nauttia vaikka sitten siitä keväisestä linnunlaulusta, olkoon kuinka kornia hyvänsä. Miksi se onkin niin, että pienistä asioista nauttijat leimataan todellisista ongelmista tietämättömiksi kultalusikka suussa syntyneiksi tai sitten teeskentelijöiksi? Miksi suomalaisille on niin paljon helpompi lytätä?

Ajatus meinaa jo vähän karkailla taas kerran, kun on niin paljon sanottavaa aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Olemme kuitenkin nyt kokeneet ehkä sen suurimman some-hyökyaallon ja nyt voidaan toivottavasti siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Eli siihen, että vaikka tiedostamme, että kuvan ja tekstin takana on jotain, mitä emme tiedä, mutta sen ei silti tarvitse tahrata sitä, minkä näemme. Voimme ottaa lukemamme inspiraationa ja positiivisen fiiliksen buustaajana ja samalla hiljaa mielessämme hyväksyä, että kirjoittajan tai kuvan julkaisijan mielessä on todennäköisesti muutakin kuin merkkilaukkuja ja perhosia. Taustalla voi olla syvä suru tai uupumus, eikä meidän tarvitse siinä piehtaroida, vaan voimme iloita siitä kauniista kuvasta tai hienosti asetelluista sanoista. Minä ainakin haluan valita ilon silloinkin, kun kaikki tuntuu paskalta. Miten sieltä paskasta muuten pääsee pois?

Paljon koherentimmin aiheesta on kirjoittanu ylempänä hehkuttamani Karoliina mm. täällä ja täällä.

-D