Kun kaikkea ei voi sanoa

Paljon on puhuttu niin blogeissa kuin blogeja käsittelevissä muiden medioiden artikkeleissa siitä, millaisen kuvan blogit antavat kirjoittajiensa elämästä ja kuinka hyvin se vastaa todellisuutta. Minulla on muutama suosikkiblogi, joita seuraan aktiivisesti ja näitä blogeja seuraa moni muukin. Mitä suositummasta blogista on kyse, sen tarkempaa on, miten kirjoittaja asiansa ilmaisee. Ruudun toisella puolella kun on aina väijymässä joku, joka haluaa tarttua johonkin ja tulkita sen omalla tavallaan. Rehellisyyden nimissä tulee kyllä itsekin sorruttua siihen toisinaan. Olenkin kiinnittänyt huomiota esimerkiksi ihanan Kolmistaan-blogin Karoliinan tapaan kirjoittaa hämmentävän tyhjentävästi. Jos jokin aavistuksenkin provosoituva ajatus meinaa nousta postauksen alussa mieleen, viimeiseen lauseeseen mennessä Karoliina on jo vastannut siihen ja kumonnut orastavan provosoitumisen. Tai ei tarvitse edes provosoitua, vaan ihan pelkkä tekstistä nouseva ajatus tai kysymyskin tulee usein käsitellyksi jo Karoliinan tekstissä. Tai sitten vain olemme niin samalla aaltopituudella. Olenkin miettinyt, kuinka paljon tällainen tyhjentävä kirjoitustyyli on ihan vain hänen ”sisäistä” tyyliään ja kuinka paljon se on kehittynyt nimenomaan raa’an somemaailman myötä. Juliaihminen-blogin Julia saattaa taas rivien väleihin piilotettujen disclaimereiden lisäksi ihan suoraan naputella disclaimereita. 

Oli kyse sitten inspiraatioksi tarkoitetuista silotelluista kuvista, iloa levittävistä onnen hetkien kuvauksista tai ihan vain mielipiteestä, joskus tuntuu olevan vaikea ymmärtää ja itsekin muistaa, että sosiaalinenkin media on rajallinen. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että sisällöntuottaja haluaisi tietoisesti pitää tietyn osan elämstään ihan vain itsellään, vaan siitä tosiasiasta, että elämä ja ajatukset ovat aivan liian monimutkaisia voidakseen tiivistyä yhteen blogipostaukseen. Itsekin huomaan tämän tästä, että kirjoittaessani jostain niinkin arkipäiväisestä kuin lasten syntymäpäivistä, oma mielipiteeni aiheesta on niin polveileva ja monitahoinen, että sitä on mahdotonta saada kaikkea mahtumaan yhteen postaukseen. Jokainen lause synnyttää uuden ajatuksen, joka ehkä selittää edellistä paremmin tai tuo uuden näkökulman tai sulkee joidenkin muiden näkökantojen mahdollisuuden omani ulkopuolelle. Välillä on ihan tietoisestikin pakko jättää joku asia sanomatta senkin uhalla, että joku lukija saattaa siihen tarttua ja osoittaa ”no etpä tullut tätä ajatelleeksi”. 

Ja mitä tulee siihen siloiteltuun epäuskottavaan unelmaelämään, vaikka itselleni on tärkeä voida purkaa tänne niitä ikäviäkin asioita, haluaisin silti säilyttää positiivisen sävyn ja itsekin opetella löytämään elämästä se hyvä. Vaikka on sotkuista ja yksi jos toinenkin asia vähän rempallaan, valittamisen sijaan olisi silti kiva tuoda esiin, että tosi moni muu asia tuo iloa. Koska niiden hyvien asioiden hokeminen ja pinnalle nostaminen kasvattaa niiden iloa tuottavaa voimaa. En minä halua olla juro pessimisti, joka antaa elämän vain pyyhkäistä yli. Minä haluan olla onnellinen ja lisätä omaa onnellisuuttani pienimmilläkin asioilla ja nauttia vaikka sitten siitä keväisestä linnunlaulusta, olkoon kuinka kornia hyvänsä. Miksi se onkin niin, että pienistä asioista nauttijat leimataan todellisista ongelmista tietämättömiksi kultalusikka suussa syntyneiksi tai sitten teeskentelijöiksi? Miksi suomalaisille on niin paljon helpompi lytätä?

Ajatus meinaa jo vähän karkailla taas kerran, kun on niin paljon sanottavaa aiheesta ja vähän aiheen vierestäkin. Olemme kuitenkin nyt kokeneet ehkä sen suurimman some-hyökyaallon ja nyt voidaan toivottavasti siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Eli siihen, että vaikka tiedostamme, että kuvan ja tekstin takana on jotain, mitä emme tiedä, mutta sen ei silti tarvitse tahrata sitä, minkä näemme. Voimme ottaa lukemamme inspiraationa ja positiivisen fiiliksen buustaajana ja samalla hiljaa mielessämme hyväksyä, että kirjoittajan tai kuvan julkaisijan mielessä on todennäköisesti muutakin kuin merkkilaukkuja ja perhosia. Taustalla voi olla syvä suru tai uupumus, eikä meidän tarvitse siinä piehtaroida, vaan voimme iloita siitä kauniista kuvasta tai hienosti asetelluista sanoista. Minä ainakin haluan valita ilon silloinkin, kun kaikki tuntuu paskalta. Miten sieltä paskasta muuten pääsee pois?

Paljon koherentimmin aiheesta on kirjoittanu ylempänä hehkuttamani Karoliina mm. täällä ja täällä.

 

-D

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Kaverisynttäreiden villi länsi, eli lahjat

Meillä siis vietettiin viikonloppuna kaverisynttäreitä ja tietysti pitkin vuotta omia lapsiani kutsutaan synttäreille. Lahjat aiheuttavat aina hiukan päänvaivaa. Toisaalta lahjan saaja ei ole itselle välttämättä erityisen tuttu ja aina ne lapset eivät itsekään ihan osaa sanoa, mikä sille kaverille olisi mieluinen. No toinen haaste on tietysti hinta. Itse olen asettanut rajaksi noin 10 euroa. Siinähän saakin sitten laittaa välillä mielikuvituksen tosissaan lentämään. Joskin tänä syksynä pistin merkille, että nyt esikoiseni on siinä iässä, että lahjapakettiin löytyy muutakin käärittävää kuin niitä ainaisia legoja, silti olematta ärsyttävää krääsää tai pelkkä jättimäinen sokeripommi. 

Lahjakortit ovat usein myös kiva vaihtoehto, mutta taitava kun olen, olen siihenkin keksinyt oman ongelman. Otetaan esimerkiksi kylpylä, mikä on kiva paikka ja hintakin on kohtuullinen lahjaksi. Jos asiaa alkaa miettiä lahjan saajan kannalta, tilanne voi äkkiä olla toinen. Eihän pientä lasta voi yksin tuupata mihinkään kylpylään päiväksi, mukaan on vähintäänkin otettava yksi aikuinen. Mahdollisesti perheessä on myös muita lapsia ja nekin olisi kiva ottaa mukaan. Vaikka tavallaan on kyse sen yhden lapsen lahjasta, mielestäni on vielä toistaiseksi kiva toteuttaa tuollaiset reissut yhdessä. Siitä kivasta lahjasta voikin tulla äkkiä iso menoerä lahjan saajan perheelle. Mietin tätä siksi paljon, että olen ollut tilanteessa, jossa sitä rahaa ihan oikeasti ei ole paljon käytettäväksi. Koskaan ei tiedä, mikä jonkun toisen perheen tilanne kulloinkin on ja haluan ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että ehkäpä jokin perhe ei voisikaan viedä päivänsankaria nauttimaan lahjastaan, koska talous ei anna periksi.

Alussa jo mainitsin viitteellisen hinta-kipurajan lapsen kaverin lahjalle. Kaverisynttärit ovat lapsille tärkeitä tapahtumia itsessään. Kaverit ja herkut ovat havaintojeni perusteella ykkösjuttuja ja tietysti sankarista on kiva saada jotain lahjaksi. Lapset eivät tunnu kiinnittävän juuri huomiota siihen onko jonkun lahja arvokkaampi kuin toisen. Tämä toki on sikäli tilannespesifiä, että eipä nuo 7-vuotiaat muutenkaan hirveästi hahmota vielä asioiden rahallista arvoa. Aikuisena kuitenkin koen että ainakin kaverisynttäreillä on olemassa joku raja rahallisesti sopimattomalle lahjalle. Ongelma, ja ongelmahan on oletettavasti ihan omani, on siinä, että tämä sopimattomuuden raja riippuu lahjan ostajasta. Jos rahaa ylipäätään on reippaasti käytettävissä, saattaa synttärilahjankin hintaraja olla ihan jossain muualla kuin perheessä, jossa eletään tukien varassa. Omat lapseni ovat välillä saaneet mielestäni kiusallisen arvokkaita lahjoja ja vaikka ne ovatkin olleet aivan mahtavia, on mieleen väistämättä hiipinyt ajatus: älkää hyvät ihmiset tuhlatko, vähempikin riittää! Tai olenko minä nyt järjestänyt riittävän hyvät kemut, lahjan arvoiset? Tai mikä pahinta: mitä minä ostin tuolle lapselle lahjaksi?

Ehkä perimmäinen ajatukseni on se periaate ja tausta-ajatus: mitä lapset tästä oppivat? Odottavatko he tästä eteenpäin tietynlaisia lahjoja? Alkaako tästä kilpailu lasten kesken, kuka tuo minkäkinlaisia lahjoja? Osaavatko he arvostaa kaikkia lahjoja rahallisesta arvosta riippumatta?

 

– D

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään