Lauantaina juhlittiin tasa-arvon ja Minna Canthin päivää. Lauantai-iltana vietettiin myös Jussi-gaalaa, jossa palkittiin vuoden 2015 elokuvantekijöitä. Onnea voittajille, eläköön suomalainen elokuva! Juhlahumun läpi loisti kuitenkin räikeä ristiriita. Vuonna 2016 tuntuu näet ihmeelliseltä, että tasa-arvon päivänä elokuvateollisuus juhlii pääasiallisesti valkoisia miestekijöitä.

Jussi-gaalan sivuilla kerrotaan näin: “Jussi-ehdokkuudet jakautuvat todella monipuolisesti eri tyyppisille elokuville.” Elokuvien tekijät ovat kuitenkin yllättävän samankaltaisia. Jos mies- ja naispääosat sekä mies- ja naissivuosat jätetään laskuista, oli ehdokkaiden lukumäärä tänä vuonna 44. Näistä naisia oli kymmenen (10). Ohjaajia oli ehdolla yhteensä seitsemän (7), naisia heistä oli yksi (1). Tuottajia oli ehdolla yhdeksän (9), naisia heistä oli yksi (1). Huomattavan miesvoittoisen edustuksen lisäksi kaikki ehdokkaat, miehet ja naiset, olivat valkoisia.

Tilastot ovat masentavat. Miesten enemmistö ei johdu siitä, että miehet nyt vaan tekisivät parempia elokuvia tai olisivat sukupuolensa vuoksi luonnostaan parempia ohjaajia tai tuottajia. Ei tietenkään! Suomessa on nimittäin myös lukuisia ohjaavia ja tuottavia naisia (jotka tosin niputetaan silloin tällöin kuvitteelliseksi genreksi nimeltä “naiselokuva”, toim. huom.). Yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa miesohjaajuus on normi, on naistoimijoden kuitenkin rikottava yksi jos toinenkin lasikatto päästäkseen urallaan eteenpäin. Suomessa rahoitetaan vuosi toisensa jälkeen miestekijöiden machokulttuurista ammentavia veijarikomedioita, joissa harvat naisroolit ovat äitejä, tyttöystäviä tai panopupuja. Muun muassa sen vuoksi tuntuu hämmentävältä, että naisten tekemälle elokuvalle ei tahdo löytyä tukea eikä rahoitusta.

Entäpä näyttelijät? Naissivuosasta Jussi-patsaalla palkittu Mari Rantasila sanoi kiitospuheessaan olevansa iloinen voittoroolistaan, jossa hän sai näytellä ja antaa parastaan. Hänen ikäisilleen naisille sellaisia rooleja ei kuulemma ole kovinkaan paljoa tarjolla, vaikka potentiaalia kyllä löytyisi: “Vaikka olemme yli viisikymmentä, emme näytä kolmekymppisiltä vaikka mitä pistettäis minne, me ei olla kuolleita eikä me olla muumioita. Meissä on valtava potentiaali, kaikissa meissä yli viiskymppisissä naisissa. – – – Käsikirjoittajat kirjoittakaa meille rooleja, ohjaajat kehittäkää sellaisia rooleja että voimme kertoa tarinoita myös meidän kauttamme, ja rahoittajat rahoittakaa niitä että ne tulee kanssa näkyviin!”

Rantasila totesi myös, että asiat eivät muutu, ellei niistä puhuta. Jos asioita halutaan muuttaa, pitäisi puhua ainakin naisroolien kapeudesta ja valkoisten miesten keskenään jakamista vastuullisista positioista ja palkinnoista. Tasa-arvo on tärkeää (stating the obvious here!), koska se koskee paitsi isoa osaa tekijöistä, myös elokuvan katsojia.

Suomalaisen elokuvateollisuuden rakenteet kaipaavat tuuletusta. Toivon, että ensi vuonna Jussi-gaalan sivuilla voidaan ylpeästi kertoa Jussi-ehdokkuuksien jakautuvan monipuolisesti paitsi eri tyyppisille elokuville, myös eri tyyppisille tekijöille. Sillä vink vink: myös me katsojat olemme erilaisia.