Finanssimiehen paluu
Niille, jotka vielä spekuloivat sitä, onko blogini fiktiota vai faktaa: ei jumalauta tämmösiä juonenkäänteitä ainakaan minun mielikuvituksellani tuoteta.
Finanssimies, tuo ikuisesti pelimieheksi polttomerkitsemäni; tuo yhtäkkiä mielettömän kiihkeän ja kivan kohtaamisen jälkeen feidaava vekkuli, joka sai minut vakavissaan epäilemään ihmistuntemustani, otti ykskaks yllättäen yhteyttä KIKin kautta.
Viiden kuukauden hiljaiselon jälkeen.
(Muistin virkistämiseksi: Finanssimiestrilogia täällä, täällä ja täällä.)
”Hei P, musta tuntuu itsestänikin omituiselta ottaa yhteyttä näin pitkän ajan jälkeen. Kotona oli vähän ongelmia, mutta nyt menee suhteellisen hyvin. Toivon tietysti, että voidaan jatkaa yhteydenpitoa siitä mihin jäätiin, mutta ellet enää halua, ymmärrän. Sano vaan jos näin on, niin et enää kuule minusta.”
En nyt ala tähän koko viestiketjuamme purkamaan, mutta kävi ilmi, että olin joko a) ymmärtänyt herran parisuhdestatuksen väärin, b) hän oli siitä tarkoituksellisesti hieman kierrellen ja kaarrellen kertonut, tai c) sekoitin kaksi henkilöä keskenään; joka tapauksessa tukevassa parisuhteessa nalli oli napsahtanut ja kaveri jäänyt – no, jos ei rysän, niin ainakin tiliotteen päältä kiinni.
Urpoke nimittäin maksoi hotellin pankkikortillaan.
Meriselitykseksi änkytyksen seasta tarjottu “juu oltiin työkaverin kanssa siellä syömässä” ei ollut ilmeisesti mennyt morsmaikulle läpi, ja niinpä tyyppi joutui koirankoppiin jäähylle muutamaksi kuukaudeksi.
Nyt, kun jäät taas näyttivät kannattelevan kunhan varovasti eteni, tyyppi kokosi rohkeutensa ja otti siis yhteyttä.
Ja tiedän. Minun olisi pitänyt olla huomioimatta koko tyyppiä. Tai minun olisi pitänyt edes teeskennellä loukkaantunutta ja heittää verbaalinen itkupotkuraivari aiheesta “ettäskehtaattuoltaval.”
Mutta arvatkaapa mitä. En tehnyt kumpaakaan.
Olen vähän kyllästynyt elämään siten, kuin pitäisi; eihän minun pidä yhtään mitään – olen täysin vapaa tekemään ihan niin kuin minua itseäni huvittaa. Ja olin oikeasti iloinen että kuulin taas tyypistä.
Siksipä sanoinkin vain, että kiva kun taas otit yhteyttä. Ja nyt viestittelemme taas.
Muistan, miten harmittelin herran feidaamista – ja lähinnä siinä harmitti se, että olin jo niin ehtinyt innostua tämän kyvyistä ja siitä, että kerrankin, kerrankin oli kyseessä tyyppi, joka ei hirveämmin romantiikankaipuuttani lietsonut satunnaista post-coitaalia halimista ja paria höpöä pusua pidemmälle.
Kerroin Finanssimiehelle niin kuin asia on: että minulla on jo vakirakastaja, mutta että mitään eksklusiivisia sopimuksia ei ole suuntaan tahi toiseen ainakaan vielä tehty.
Että vakirakastaja asuu kahden tunnin ajomatkan päässä, ja on siksi vähän huonosti kotiin tilattavissa lyhyellä varoitusajalla.
Että jos Finanssimiehelle sopii, niin yksinäisen viikonlopun booty-calliksi sopii vielä päästä, mikäli aikataulut natsaavat; ja että vakirakastajalla on kuitenkin pysyvä ykkösoptio ja etuajo-oikeus.
Kappas, sopihan se.
Näillä eväillä siis eteenpäin.
