Nimimerkki m43 kirjoitti viimeisimmän postaukseni kommenttikenttään aika analyyttisen kommentin. Aloin vastata itse kommenttiin, mutta huomasin, että pohdittavaa ja analysoitavaa riitti täälläkin päässä ihan omaksi postaukseksi asti:

“Heh, on kyllä mielenkiintoinen kuvio: nuori muslimipoika + naimisissa ja avoimessa suhteessa oleva puuma. Yksi yhteinen (seksitön) yö takana ja seuraava(t) suunnitteilla puolen vuoden päähän. Seksiä haluis molemmat ja ainakin nainen on korviaan myöten rakastunut. Tulee olemaan aika kärvistelyä seuraavat puoli vuotta – ainakin jälkimmäiselle 😀 No ehkä pojallekin, kenties seksin saaminen ko. maassa ei ole hänelle helppoa, päinvastoin kuin länsimaissa.

Mielenkiintoisinta ehkä kuitenkin on miettiä, mitä kumpikin tästä suhteesta haluaa? Ainakin aina aikaisemmin puuma on vakuuttanut, ettei ykkösmiestä jätä – vai onko nyt käsillä jotain sellaista, että on sen aika? Yhteiselo marokkolaisen lukiopojan kanssa? Miksei, kyllä sellaisiakin liittoja varmasti on. Mitäs poika sitten haluaa? Vaimoa vai lomaseksiä? Ehkäpä jälkimmäistä, jos kerran tietää avoimesta suhteesta.

Henkilökohtaisesti en kyllä noilla lähtötiedoilla lähtisi tuollaiseen etä/lomasuhteeseen, joka tuntuu ainakin puuman kirjoittelun perusteella sitovan noin vahvasti emotionaalisesti. Jollei sitten oikeasti aio aloittaa vakinaista suhdetta ko. ihmisen kanssa ja tämä taas tarkottaisi jomman kumman muuttoa toisen maahan. Ja sen ykkösmiehen jättämistä.

No, talven aikana saanemme tietää asiasta tarkemmin… ;)”

Olen itsekin miettinyt aika pitkälti samoja asioita. Ensimmäisenä mielessä on pyörinyt se, miten helposti ja vaivattomasti kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen tavatessamme; miten voi olla mahdollista, että ihminen, jonka kanssa on kommunikoinut pelkästään Messengerin ja myöhemmin Whatsappin välityksellä – virtuaalisesti – voikin tuntua niin oikealta ja niin hyvältä heti tapaamisen ensisekunneista asti?

Itse en jotenkin osaa mieltää häntä “muslimipojaksi”, vaikka tiedänkin, että uskonto on hänen elämässään läsnä, joskin enimmäkseen traditioiden muodossa. Hän ei kuitenkaan ole harjoittava muslimi siinä mielessä, että rukoilisi viisi kertaa päivässä tai kieltäytyisi juomasta alkoholia (maistelimme yhdessä lasilliset melkoisen mainiota marokkolaista punaviiniä). Hän ravaa kirjastossa ja ahmii itseensä tietoa eri kulttuureista, evoluutiosta, ihmiskehosta, aivoista ja muusta biologiasta. Hän on tiedonnälkäinen ja avoin uudelle, ja ennen kaikkea: hän on hirvittävän älykäs ja ennakkoluuloton.

Rakastuminen on ehdottomasti molemminpuolista. Mutta tietysti ymmärrän, että rakastumisen tunne voi mennä äkkiä ohi – puolin ja toisin. Niinhän se voi mennä aina, eikä sen pelossa kannata säästellä tunteitaan ikäänkuin suojellakseen itseään. Me olemme molemmat mukana tässä sataprosenttisesti ja jopa niin, että emme halua toisen osapuolen tapailevan muita ihmisiä ennen seuraavaa tapaamistamme (tämä oli ensisijaisesti Kitarapojan toivomus). 

Ja – en usko itsekään, että sanon näin, mutta tässä ei niinkään ole kyse seksistä. Olen täysin tietoinen siitä, että olisin halutessani saanut houkuteltua Kitarapojan seksiin ensitapaamisemme aikana; vietimme paljon aikaa kahdestaan sängyssä ja olimme semi-intiimisti lähekkäin, kiihotuimme toisistamme. Jotenkin vaan joku moraalinen kompassi tai mikä lie vaisto ohjasi ja käski minua ottamaan rauhallisesti, ettei suhteemme syventyisi liikaa liian aikaisin. Kitarapojalle oli kova juttu jo nukkua naisen vieressä ja vaihdella kielisuudelmia; miksi olisin lisännyt painetta vaatimalla kaikkien pesien läpikäyntiä välittömästi?

Mitä me sitten tästä suhteesta haluamme?

Kitarapoika on sanonut, että haluaa viettää loppuelämänsä minun kanssani, ja vaikka suhtaudunkin hänen sanomiseensa kaikella sillä varauksella, jota aikuisella ja enemmän kokeneella ja eläneellä naisella tulisi olla silloin, kun parikymppinen sanoo jotain, mitä tarkoittaa sillä hetkellä, mutta ei tarkoita ehkä enää viikkoa myöhemmin, en voi kieltää, etteikö ajatus olisi jäänyt kytemään. Miltä se tuntuisi? Millaista minun elämäni olisi? Missä minun elämäni olisi? Olisinko valmis muuttamaan Marokkoon ja jättämään kaiken taakseni – materian, ylellisehkön elämän, helpon työn, tutut rutiinit, ystävät? Mukautuisinko paikalliseen kulttuuriin? 

Mutta vähän paradoksaalisestikin – ikäni ja ikäeromme huomioonottaen – minulla ei ole kiire mihinkään. Tällä hetkellä haluan olla eksklusiivisessa etäsuhteessa Kitarapojan kanssa, tavoitteena vuosittaiset tapaamiset. Olen varma, että seuraava tapaamisemme, joka tulee kestoltaan olemaan pidempi, avaa suhdettamme ja sen mahdollista tulevaisuutta ihan eri tavalla. 

Nyt meillä oli vain hetki. Ja nyt meillä on toisemme. Muulla ei ole tällä hetkellä väliä.

Ja – on tavallaan mieletöntä, että koko maailma on tällä hetkellä taas totaalisen auki; että ei tiedä, missä tulee olemaan vaikka viiden vuoden päästä. Yleensä kai tässä iässä tässä vaiheessa elämää kaiken pitäisi olla sievästi niputettu, aakkosjärjestetty ja arkistoitu sopivan kokoisiksi ja helposti nieltäviksi tulevaisuuden suupaloiksi. Kesyä, konservatiivista, porvarillista, sovinnaista. 

On ihan älyttömän kutkuttavaa tajuta, että näin ei tarvitse olla.