Oih, mitkä lapsuuden flashbackit! Pentuina silloin, kun ei leikitty rofee ja polee (kasariversio tästä oli tietysti Miami Vice – muistan vieläkin, kun näytettiin bussikorttia ja huudettiin “Freeze! Miami Vice!”), opiskeltiin Sudenpentujen Käsikirjasta vakoiluniksejä ja vaklattiin vaikka jotain ihan randomia, tai oletettua Dingon roudaria, joka huhupuheitten mukaan joko asui – tai sitten ei todellakaan asunut – silloisilla huudeilla.

Epäilen tosi vahvasti, että Mr. Mossad on jotenkin löytänyt blogini. Keskiviikon postauksen julkaistuani mieheltä tuli nimittäin viestiä heti samana aamuna; ensimmäistä kertaa hyvin, hyvin pitkään aikaan mies otti omatoimisesti yhteyttä.

Voiko yhteydenoton ajoitus siis olla pelkkää sattumaa; juurihan pääsin retostelemasta vapaan rakkauden vuodesta ja siitä, miten paljon tsäbinää ja actionia on luvassa, kun Ykkönen lähtee taas työmatkailemaan?

Siellä Mosse kuitenkin taas viestitteli; kysyi, olenko tapaillut ketään sen Bändipojan keikan jälkeen. Vastasin, että kuivaa kautta on siitä asti pidellyt, mutta että olen luultavasti ensi viikon viikonlopun(kin) yksin.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Mosse pysyi Whatsappin online-tilassa; välillä näkyi, että tyyppi näpytteli jotain, sitten näpyttely loppui. Ja alkoi sitten uudelleen. Ja vielä uudelleen ilman, että vastaanotin mitään.

En voinut olla ajattelematta, että ehkä senkin tekee mieli nähdä, mutta että se ei oikein tiedä, että miten sen voisi muotoilla ja miten sitä voisi ehdottaa.

Näpyttely alkoi taas, tällä kertaa synnytti jopa tulostakin.

“So…do you have plans already?”

Vastasin, että mitään ei ole vielä lyöty lukkoon; no solid planning so far. Jätin hienovaraisesti kertomatta, että sekä Valokuvaaja, Taiteilija, että Amir ovat jo tavallaan saaneet jonotusnumeron. (Amir tosin haluaisi tulla jo ensi viikon torstaina ja jo heti aamusta; mutta toisaalta tämä tarkoittaisi, että minun pitäisi ottaa päivä vapaaksi töistä. Lisäksi epäilen, että parrakas ja tumma pohjois-afrikkalainen herättäisi aika räikeätä huomiota meidän tylsän heterogeenisessä herraskaisten natiivien lintukodossa.)

Ja sitten perkele tajusin, että jos Mosse haluaa tulla, kaikki edellä mainitut herrat saavat jäädä lehdellä soittelemaan.

Koska Mosse on kuitenkin se, jonka kanssa minulla on ollut eniten hauskaa; niin sängyssä kuin sängyn ulkopuolellakin. Koska Mosse on kuitenkin niin samanlainen kuin minä; viiniä lipittävä (toisin kuin Valokuvaaja ja Amir, jotka eivät juo alkoholia), röökaava (toisin kuin Taiteilija ja Amir) lihansyöjä (toisin kuin Taiteilija ja vähän Valokuvaajakin, tämä tosin syö kanaa ja kalaa). Epäterveellisten elämäntapojen yhteensopivuusmatrixilla minä ja Mosse ollaan täydellinen matchi; voidaan vetää tupakki suupielessä veristä beeffiä ja huuhdella se alas liian kalliilla punkulla ilman, että tarvitsee miettiä jotain erityisruokavalioita tai pelätä jumalan kostoa tai pestä hampaita ja kurlata vademecumilla jokaisen pöllin jälkeen. 

Mosse on kuitenkin se, jonka kanssa voin olla täydellisesti oma itseni. Enkä nyt tarkoita vain niitä epäterveellisiä elämäntapoja; kukaan muu mies (Ykkösmiestä lukuunottamatta) ei ole saanut minua nauramaan niin hysteerisesti kuin Mosse. Eikä kukaan muu mies ole saanut toivomaan, että yö kestäisi ikuisuuden, eikä aamulla olisi kiire herätä.

Kenenkään muun miehen kanssa ei ole yhtä luontevaa maata sohvalla meikittä ja alasti krapulassa, syödä kylmää pizzaa, tupakoida ketjussa ja katsella South Parkeja. Ja panna kun panettaa, silleen luontevasti pizzansyönnin lomassa.

Amir torstaina ja Mosse lauantaina? Öööh… Mielipiteitä?